Sinne ja takaisin – Halti

Lyhyesti

• pe 3.7. – ke 8.7.2015
• Kilpisjärvi – Halti – Kilpisjärvi Kalottireittiä pitkin, n. 110 km
• Ensimmäinen Lapin vaellukseni. Kylmä heinäkuu, lumi ja sulamisvedet antoivat oman mausteensa mahtavalle vaellukselle Käsivarren suurtuntureilla.

Päivä 1. Kilpisjärvi – Saarijärvi – Kuonjarjoki, n. 20 km

Olimme saapuneet edellisenä iltana, kahden päivän ajomatkan jälkeen Turusta, Kilpisjärvelle ja yöpyneet retkeilymajassa.

Kilpisjärvi.

Tukevan aamiaisen jälkeen parkkeerasimme automme Luontokeskuksen pihaan, josta Haltille vievä Kalottireitti lähti. Lämpötila oli viileähkö, mutta olimme vielä sen verran alhaalla ettei tuuli sopinut.  Alkumatka meni t-paidassa eikä hyttysiäkään ollut juurikaan. Tunturikoivikko jäi pian taakse ja reitti alkoi nousta tuntureille. Kilpisjärvi-Saarijärvi –välillä alkuosuus oli helppoa maastoa, mutta valokuvia tuli otettua sen verran runsaasti että etenimme vain kilometrin puolessa tunnissa. Lähestyttäessä Saarijärven autiotupaa polku muuttui kivikkoiseksi ja raskaan rinkan kanssa maasto oli aika rankkaa. Saarijärven autiotupa häämötti salakavalasti järven toisella puolen, ja nälkä kurni jo vatsassa kun ajatus tulevasta lounaasta pyöri mielessä. Tässä vaiheessa tuli kuitenkin jo heti oppia siitä, että autiotuvan näkyminen tunturissa ei vielä tarkoita paljon – sen saavuttaminen kivikkoisessa maastossa kesti vielä pari tuntia, ja Saarijärvelle saavuimmekin melkein 5 tuntia lähdön jälkeen.

Ensimmäinen mukillinen tunturipurosta.

Saana.

Saarijärven autiotupa horisontissa.

Söimme lounaan autiotuvassa, joka oli vanhan oloinen ja hiukan hämärä, mutta silti paljon parempi ja runsaammin varusteltu kuin etelän poluilla aikaisemmin kohtaamamme tuvat. Paikalla oli myös muutamia kalastajia, jotka kertoivat tuvan olevan kaikkein huonoin. Totta on, että muut Haltin reitin tuvat olivat parempia, mutta en silti sanoisi Saarijärven autiotupaa millään lailla huonoksi. Kaikissa reitin autiotuvissa oli kamiina, kaasuliesi ja ainakin joitakin kattiloita ja pannuja.

Saarijärven tupa kivikkoisessa maastossa.

Ruuan ja levon jälkeen lähdimme kohti Kuonjarjokea viiden maissa. Polku oli alkuun kivikkoista, mutta tasoittui pian helppokulkuiseksi, joskin koko ajan nousevaksi maastoksi. Aurinko paistoi pilvien lomasta, ja otettiin paljon valokuvia. Ensimmäinen eläinkontakti saatiin jossakin Saarijärvi-Kuonjarjoki puolivälin tienoilla. Jani otti kuvia ja pysähdyin katselemaan huutelevaa lokin tapaista lintua. Kyseessä oli tunturikihu, joka oli ilmeisesti tehnyt pesänsä polun lähelle ja yllättäen se tuli todella aggressiivisesti kohti. Se syöksyi monta kertaa aivan pään lähelle, mutta onneksi se ei kovin pitää matkaa seurannut vaan jätti kulkijan rauhaan tämän ehdittyä tarpeeksi etäälle. Vastaavia tunturikihu-kohtaamisia oli muuallakin reitillä muutamissa paikoissa. Läheltä nähtynä lintu olikin yllättävän suuri!

Polkua kohti Kuonjarjokea.

Tunturimaisemaa Saarijärven tuvan jälkeen.

Tunturimaisemaa.

Ilta-auringon lämmössä ja ekan päivän kunniaksi keiteltiin cappuccinot Duolljehuippuja vastapäätä ja jatkettiin matkaa kohti Kuonjarjoen laaksoa. Lunta oli reitillä ollut jonkin verran, ja tuntureilla sitä näkyi olevan vielä runsaasti. Kuonjarjoelle saavuttaessa ilmeni sulavan lumen aiheuttama lisähaaste: tulvivat joet. Kuonjarjoki virtasi vuolaana eikä ylityspaikkaa löytynyt. Olin aikaisemmin ylittänyt vesistön kahlaamalla vain kerran, ja silloin joen yli oli kiinnitetty vaijeri ja lenkit, joista sai käsillä kiinni. Nyt ei ollut vaijeria ja vesi oli niin syvää, että piti ottaa housutkin pois. Vesi oli kylmää sulamisvettä, ja ajatus kaatumisesta rinkan kanssa jokeen pelotti. Yli kuitenkin selvittiin, mutta alkoi hirvittää, kuinka paljon vastaavia kahlaamisia vielä tulisi eteen.

Kuonjarjoen laaksoa.

Kuonjarjoen autiotuvalle saavuimme vasta kello 11 illalla. Kurkkasimme tupaan, joka näytti olevan täynnä ja osa porukasta oli nukkumassa. Emme halunneet häiritä muita myöhäisellä saapumisellamme, joten pystytimme teltan ja teimme iltaruoat ulkona. Tässä vaiheessa sää oli jo aika tuulinen, ja menimme syömään ruuat ison kiven taakse tuulen suojaan. Nukkumaanmeno venyi yhteen saakka. Makuupussit olivat kuitenkin lämpimät, eikä yöllä palellut yhtään vaikkei montaa astetta plussan puolella ollutkaan. Uni ei vaan meinannut tulla valoisaan yöhön tottumattomalle, ja toisaalta pelottava joen ylitys kummitteli vielä mielessä.

Kuonjarjoen tupa.

Päivä 2. Kuonjarjoki – Meekonjärvi, n. 10 km

Valvoin aika pitkään, mutta aamuyöstä unta riitti ja herättiin vasta yhdeksän jälkeen. Aamu oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Avasimme teltasta koko tuulelta suojassa olevan seinän, jolloin teltasta muodostui laavu. Siinä oli mukava tehdä aamupuurot, kun aurinko lämmitti ja tuuli pysyi loitolla. Kolme poroa meni aivan teltan ohi ja ne jatkoivat matkaansa Kuonjarjoen yli. Niille joen ylittäminen oli niin helppoa.

Aamu venähti pitkäksi ja lähdimme matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Tähän mennessä pilvet olivat vallanneet taivaan, ja tunturituuli puhalsi kylmästi pohjoisesta. Kuonjarjoen ja Meekonjärven väli oli reitin helppokulkuisinta maastoa tasaisen polkunsa puolesta, mutta matkan varrella ei ollut oikeastaan minkäänlaista suojaa ja tuuli sopi reitille todella kylmästi. Kahperusjoen ylähaarat tulvivat sulamisvesistä. Jani pääsi etenemään kiviä pitkin ja yritin seurata perässä. Niinhän siinä sitten kävi, että vaelluskenkä hörppäsi vettä ihan kunnolla. Vaihdoin kuivat sukat ja laitoin muovipussin jalkaan, jolloin märkä kenkä ei haitannut kovin paljon. Tapahtuma veti kuitenkin mielen matalaksi: tuuli oli hyinen ja kenkä märkä, ja mietin saanko sen kuivattua. Lisäksi pelotti, kuinka paljon näitä jokien ylityksiä vielä olisikaan luvassa, ja miten takaisin tulo sitten aikanaan sujuisi. Kaikesta huolimatta tunturimaisemat olivat upeita koko ajan. Lähestyessämme Meekonjärven laaksoa ja Saivaaraa aurinkokin näyttäytyi välillä pilvien lomasta. Meekonjärven autiotupa häämötti kaukaisuudessa järven rannalla.

Polku Kuonjarjoen ja Meekonjärven välillä on tasainen mutta ei tarjoa juuri lainkaan tuulensuojia.

Saivaara ja Meekonjärven laaksoa.

Meekonpahta.

Saavuimme Meekonjärven tuvalle neljän maissa. Alun perin olimme ajatelleet jatkaa vielä Pihtsusjärvelle saakka, mutta märkä kenkä ja apea mieli muuttivat suunnitelmia ja jäimme yöksi Meekonjärvelle. Autiotupa oli pieni mutta kotoista, ja kenkä kuivui hyvin kamiinan lämmössä. Ajattelimme olla yön tuvassa, mutta seitsemän maissa tupaan saapui vanhempi nainen kahden tytön kanssa. Päätimme sittenkin laittaa teltan pystyyn, sillä viime yö oli ollut lyhyt ja halusimme omaa rauhaa. Yö oli hyvin tuulinen ja vähän hirvitti, miten teltta kestää tuulessa. Uni tuli kuitenkin paremmin kuin viime yönä.

Meekonjärven autiotupa.

Kotoisa pikku tupa.

Päivä 3. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi – Halti, n. 30 km

Tiedossa oli pitkä päivämatka, joten laitoimme kellon soimaan jo kuudelta. Aamu Meekonjärvellä oli aurinkoinen, mutta kova tuuli jatkui edelleen. Pääsimme matkaan kahdeksalta. Meekonjärven autiotupa on syrjässä Kalottireitiltä, joten ensin piti kävellä 700 m ylämäkeen reitille.

Aamu Meekonjärvellä.

Meekonjärven maisemia.

Matka jatkui kohti Pihtsusjärveä Meekonvaaran ja jyrkkäreunaisen Meekonpahtan reunustaessa kivikkoista polkua. Alkuosuus olikin aika hankalaa ja isokokoista kiveä, mutta myöhemmin polku tasoittui ja kulki varpujen keskellä. Ennen Vuomakasjoen siltaa polku kulki kallioseinän viertä, josta oli jyrkkä pudotus alhaalla virtaavalle joelle. Kohtaan oli kuitenkin kiinnitetty kaidetta, joten siitä selvisi ihan hyvin. Sillan jälkeen polku oli edelleen helppokulkuista, mutta koko ajan hieman nousevaa ja välillä oli jyrkempiäkin nousuja. Pidimme taukoa Pihtsuskönkään vesiputouksella. Kova tuuli esti pitkien taukojen pitämisen, joten jatkoimme pian matkaa vaikka väsytti ja pieni lepo olisi ollut tervetullutta. Matka Pihtsuskönkäältä Pihtsusjärven autiotuvalle tuntui todella pitkältä. Polulla oli jonkin verran kivikkoa ja ennen autiotupaa virtasi taas yksi vuolas joki, josta onneksi pääsi ylempää kuivin kengin yli. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi väli oli hieman pidempi kuin muiden autiotupien välimatkat, ja tämä osuus tuntuikin uuvuttavimmalta sekä mennessä että tullessa.

Pihtsuskönkään vesiputous.

Helppokulkuista polkua Pihtsusjärven tuvan suuntaan.

Saavuimme Pihtsusjärven autiotuvalle kahdelta. Juuri ennen tuloamme järvelle laskeutui myös vesitaso, josta putkahti ulos keski-ikäinen pari. He olivat menossa kalastamaan Kopmajoelle ja kertoivat tulevansa paluumatkan Kilpisjärvelle jalan. 15 minuutin lento Kilpisjärveltä Pihtusjärvelle oli kuulemma kustantanut heille 300 euroa messutarjouksella. Me söimme tuvassa keittolounaan ja jatkoimme kohti Haltin autiotupaa n. 15.30. Sopuleita oli vilistänyt tuntureissa siellä sun täällä, ja matkaan lähdettyämme huomasimme, että yksi sellainen oli jyrsinyt tiensä Janin pähkinäpussille. Rinkan lantiovyössä olevaan verkkotaskuun oli ilmestynyt sopulin mentävä reikä, samoin pähkinöitä sisältävään minigrip-pussiin.

Matka jatkui kohti pohjoista, ja maisema koostui lumisista tuntureista. Koska koko päivän oli tuullut kylmästi, ajatus lumisille tuntureille menosta ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Polku oli aika helppokulkuista, ja aloimme pohtia, jaksaisimmeko käydä Haltilla vielä samana päivänä. Päästyämme Pikku-Haltin ohi iski pieni järkytys, kun selvisi että Haltijärvi on jäässä ja tupa häämötti kaukaisuudessa lumen ympäröimänä. Meekonjärven tuvan tapaan myös Haltin autiotupa sijaitsee 1,2 km syrjässä reitiltä.

Govdajohkan putous.

Kohti lumista Haltia.

Haltin tuvalle vievä polku oli pääosin sulavan lumen peitossa ja maasto muuten oli isointa kivenlohkaretta mitä oli matkan varrella ollut. Pian haarautumiskohdan jälkeen lumikansi oli romahtanut joen päältä ja jälleen kerran kohtasimme vuolaana virtaavan joen. Lumessa näkyi suhteellisen tuoreita kengän jälkiä, ja teki häijyä ajatella että joku oli kävellyt lumen päällä pari päivää sitten ehkä tietämättä mitä alla oli. Etsiskelimme sopivaa ylityspaikkaa, ja pääsimme kuivin kengin yli hiukan vaarallisesta paikasta hyppäämällä rinkka selässä kivien yli. Taas kerran pelotti. Pelotti myöskin se, että olimme keskellä osin lumen peittämää kivikkoa josta ei tiennyt mitä alla oli, emmekä olleet sitten Pihtsustuvan nähneet ketään muita ihmisiä. Emme uskaltaneet mennä lumelle, joten kiersimme aika pitkän matkaa kivenlohkareita pitkin ja pääsimme kuin pääsimmekin Haltin autiotuvalle noin kahdeksalta illalla.

Tupa oli todella komea ja makuupaikkoja oli paljon, mutta olin vielä hieman järkyttynyt turhan riskialttiista joen ylityksestä ja vaarallisesta kivikosta ja alkuun en voinut oikein ajatella muuta kuin sitä, miten pääsemme turvallisesti pois. Vaikka normaalisti liikkuminen hankalissa paikoissa ei ole mikään ongelma, erämaassa kaatuminen voisi olla kohtalokas kun apua ei niin vain olekaan saatavilla. Ruoka ja lämpö kuitenkin helpottivat myös huolehtimaan taipuvaista mieltäni. Itsekuivatetusta lihasta tehty pasta carbonara ja jälkiruoaksi valmistettu suklaapilvi nostivat mielialan taas korkealle. Tässä vaiheessa matkaa tajusimme muuten senkin, miksi tontut ovat punapukuisia. Toivoimme, että saamme olla tuvassa yötä kahdestaan, ja tuijottelimme vuorotellen ikkunoista ulos mahdollisia ihmisiä. Tarpeeksi kun tuijotti, kummatkin meistä näkivät tunturien rinteillä punatakkisia hallusinaatioita…

Haltin komea autiotupa.

Oikein keittiökin.

Aloimme suunnitella Haltille nousua. Jaksammeko? Matkaa oli kertynyt päivälle jo 20 km. Sää näytti kuitenkin lupaavalta: hiukan aurinkoa, ja poikkeuksellisesti ei tuullut juurikaan. Tutkimme vieraskirjaa, ja monet olivat käyneet lumihuippuisella Haltilla yöllä, jolloin hankikanto on parempi. En halunnut mennä merkittyä polkua pitkin, sillä silloin olisimme joutuneet ylittämään taas sen inhottavan joen. Katsoimme sopivan reitin lumilaikkuja kiertäen ja menimme suoraan kivikkoista rinnettä ylös. Pelkillä päivärepuilla se ei ollut kovin vaikeaa, vaikka kieli keskellä suuta piti edetäkin, ettei astunut kiviltä harhaan. Ilma oli lähes tyyni, ja oli suorastaan pelottavan hiljaista kun korviin ei kantautunut virtaavan joen, tunturituulen tai edes lintujen ääniä. Päästyämme ylemmäs tunturia kohtasimme Haltille vievän merkityn polun ja seurasimme loppumatkan sitä. Ylhäällä lunta oli vielä runsaasti, mutta hanki kantoi hyvin. Saavuimme Haltille sunnuntaina 5.7. klo 23.45.

Haltilla. Olimme 118920. ja 118921. vierailijat.

Otimme muutamia kuvia, mutta emme uskaltaneet viipyä kauaa, sillä Suomen puolelta Pihtsusjärven suunnalta näkyi uhkaava, tumma pilvimatto. Kun aloimme laskeutua, alkoi sataa hiljalleen pieniä kauniita lumihiutaleita, ja tuntui vähän joululta. Pian sade muuttui rännän ja veden välimuodoksi. Sade kasteli kivet, ja isoilla lohkareilla eteneminen muuttui vaarallisemmaksi. Saavuimme takaisin Haltin tuvalle klo 01.40 eikä kukaan muu ollut saapunut paikalle. Vietimme siis yön lämpimässä tuvassa kahdestaan. Uni tuli nopeasti, sillä kilometrejä oli päivän aikana kertynyt 30.

Päivä 4. Haltin autiotupa – Pitsusjärvi – Meekonjärvi, n. 20 km

Aamulla satoi lunta ja ikkunoista katsottuna näkyvyys oli heikko. Mietitytti, oliko lähteminen turvallista. Merkittyä polkuahan ei pystynyt kulkemaan ja mietitytti, missä kaikkialla vettä mahtaa olla. Lähteäkö vaiko jäädä? Ruokaa kyllä oli varalta, joten yhden päivän olisimme hyvin voineet olla paikoillammekin. Aamiaisen jälkeen totesimme, että lumisateesta ja tuulesta huolimatta näkyvyys oli sen verran hyvä, että voimme lähteä. Niinpä pakkasimme tavarat ja vedimme päälle talveksi tarkoitetut villavaatteet sekä vedenpitävät takit, housut ja toppahanskat. Viimeksi mainittujen mukaan ottoa Jani oli kotona hiukan naureskellut, mutta ne olivat lumisessa nollakelissä aivan ehdottomat.

Aamun maisema Haltin tuvalta.

Liukkailla kivillä kulkeminen sujui rinkan kanssa nyt paremmin, ehkä siksi että sitä tuli harjoiteltua edeltävänä yönä ilman rinkkaa. Mutta se joen ylitys huolestutti. Lähdimme etsimään sopivaa ylityskohtaa hieman alempaa. Kuin taivaan lahjana löysimme joen reunalta tukevan lankun, jonka saimme kiilattua kivien väliin sillaksi. Kiitos Haltin henki! Pääsimme vaivatta yli, ja mieli huojeni.

Matka jatkui lumisateessa. Sadetta oli riittänyt koko yön, ja vielä eilen suhteellisen helppokulkuinen polku oli muuttunut mutaiseksi. Etenimme pääasiassa mudasta pilkistävien kivien kärkiä pitkin, sillä pari harha-askelta olivat osoittaneet että vaelluskenkä upposi muuten syvälle mutaan. Kaikkein ärsyttävintä maastoa koko reissun aikana olikin mutaisella polulla rämpiminen.

Saavuimme Pihtsusjärven tuvalle kahden maissa. Yllätys oli suuri, kun koko autiotupa oli täynnä teini-ikäisiä partiopoikia! Tuvalla oli muutenkin ruuhkaa. Osa oli lähdössä Haltille ja aiemmin Meekonjärvellä tapaamamme äiti ja tytöt pitivät sadetta ja kuivattivat vaatteita. He olivat todenneet, että kylmyys ja märkyys olivat heille liikaa eivätkä he aikoneet jatkaa kohti Haltia. Äiti iloitsi puolestamme Haltilla käyntiä, ja kertoi aikovansa palata vielä kolmannen kerran yrittämään omasta mielestään Suomen vaellusten kuninkuusmatkaa. Partiopojat tukkivat tehokkaasti koko autiotuvan ja pitivät aikamoista meteliä. Onneksi varaustuvan ovi ei ollut lukossa, joten muut pääsivät sinne tekemään lounasta, lämmittelemään ja kuivattelemaan tavaroita. Kolme kahden hengen porukkaa lähti Haltin suuntaan, ja me jatkoimme pian kohti Meekonjärveä.

Sade jatkui. Pihtsusjärven lähellä virtaava joki oli sekin leventynyt eilisestä, mutta vielä pääsi kengät jalassa yli. Tuuli oli kova, ja vaakasuora sade piiskasi kasvoja koko matkan ajan. Sade ja tuuli todella ovat kulkijan kelejä. Matka taittui vauhdikkaammin, kun pysähtyminen oli käytännössä mahdotonta. Kun pysyi liikkeellä, pysyi lämpimänä, ja jokaisen pienenkin pysähdyksen jälkeen piti motivoitua uudelleen jatkamaan matkaa.

Vuomakasjärven tienoilla.

Useamman vuoden vanha goretex-takkini alkoi päästää saumoista vettä noin puolessa välin Pihtusjärvi-Meekonjärvi väliä. Alkuosa polusta oli muuttunut mutaiseksi ja lähempänä Meekonjärveä sateen kastelemat kivet olivat haastavat uupuneelle kulkijalle. Noin puolitoista tuntia ennen Meekonjärveä olin todella väsynyt, ja mietin uupuuko ihminen jossain vaiheessa niin, ettei vaan jalat kanna enää. Tässä kohti maastokin oli jo niin kivikkoista, että telttapaikan löytäminen olisi ollut hankalaa. Onneksi Meekonjärven varaustuvat ilmestyivät näkyviin, ja se antoi tarvittavia lisävoimia loppumatkalle. Olimme litimärkiä, mutta lämpimien villakerrastojen ansiosta emme kuitenkaan palelleet. Ne olivat tällä reissulla kullan arvoisia.

Saavuimme Meekonjärven autiotuvalle iltakahdeksalta, tasan 36 tuntia lähtömme jälkeen. Tuohon 36 tuntiin mahtui 50 kilometriä kävelyä Haltilla käynteineen, ja se kyllä tuntui kropassa. Tuvassa piti sadetta jo isä reilu 10-vuotiaan poikansa kanssa. Oli mukavaa tulla lämpimään tupaan kuivattelemaan! Teimme ruokaa ja jutustelimme heidän kanssaan. Poika oli tosi sympaattinen tapaus, ja hän oli todella innostunut retkeilystä ja tuntui että hän osasi Haltin reittiä ympäröivän kartankin ulkoa. Uskomatonta oli myös se, että kurja sää ei tuntunut haittaavan häntä ollenkaan, vaikka se Haltin reissun heiltä keskeyttikin.

Kävimme kaikki nukkumaan makuulaverille. Vieraskirjan mukaan tuvassa asusti myös hiiri, ja yöllä heräsimmekin siihen, että jokin narskuttaa muovia. Siirsimme ruokatarvikkeita hiiri-turvallisempiin paikkoihin. Vähän ajan päästä saimme tekijän kiinni itse teosta, kun tämäkin otus oli löytänyt Janin pähkinäpussin siitä sopulin tekemästä aukosta! Siinä oli kuitenkin jäljellä enää vain muutama rusina, joten hiiri sai ne saaliikseen ja me jatkoimme nukkumista.

Päivä 5. Meekonjärvi –  Kuonjarjoki – Saarijärvi, n. 20 km

Aamulla sade ja tuuli sen kuin jatkuivat. Isä ja poika lähtivät matkaan hieman meitä ennen, ja me lähdimme liikkeelle 10.30 lämpömittarin näyttäessä kolmea astetta. Noustuamme Meekonjärven laaksosta ylemmäs sade tuli lumena, joka piiskasi kasvoja aika kipeästikin. Taas kerran Meekonjärvi-Kuonjarjoki välimatka käveltiin kovassa tuulessa, ilman taukoja.

Lämpötila ja sää ei silmiä hivellyt tänäkään aamuna.

Mieltäni oli koko paluumatkan ajan huolestuttanut kaksi jokea: Kahperusjoen ylähaarat sekä Kuonjarjoki, jotka olivat tuottaneet jo tullessa päänvaivaa. Missä kunnossa joet olisivat nyt, kun oli satanut toista vuorokautta? Näky Kahperusjoen ylähaarojen muodostamaan pieneen laaksoon oli masentava: vettä oli todella paljon enemmän kuin viimeksi, joten edessä oli pitkäkestoinen kahlaaminen. Lumisade oli onneksi lähes loppunut, mutta tuuli sopi edelleen kylmästi. Isä ja poika olivat juuri ylittäneet joen, ja myös toinen pariskunta oli pukemassa vastakkaisella rannalla vaatteita.

Hammasta purren riisuttiin kengät ja housut, ja vaihdettiin jalkaan sandaalit. Ensimmäinen haarajoki oli kapeampi ja matalampi, ja siitä pääsi yli suht helposti. Keskellä jokea oli maakaistale, jossa oli vettä niin että varpaat olivat vedessä koko ajan. Toinen haara oli huomattavasti leveämpi, syvempi ja virtaus oli voimakas. Etsittiin jonkin aikaa sopivaa ylityspaikkaa jaloissa vain märät sandaalit ja alushousut. Kahlaaminen sujui sinänsä turvallisesti, mutta jääkylmä vesi ulottui pahimmillaan hieman polven yli. Kahlaamisen aikana sitä oli niin keskittynyt vain siihen, että pääsee yli horjumatta, ettei huomannut kylmyyttä. Kun pääsimme joen yli, kummatkin meistä huusivat aikamoisen sarjan rumia sanoja, sillä kylmä vesi sattui jalkoihin ihan toden teolla. Puimme mahdollisimman nopeasti lämpimät vaatteet päälle ja jatkoimme vähän matkan päässä olevalle Kuonjarjoen autiotuvalle. Mieliala nousi hiukan, kun polun varrella kohtasimme suuren määrän poroja.

Kuonjarjoen tuvalla oli porukkaa aika paljon, mutta tunnelma oli hiljainen ja alakuloinen. Kesti tovin ennen kuin kukaan sanoi mitään, kunnes isä totesi että kahlaaminen oli totinen paikka. Me ja edellämme joen ylittänyt pariskunta nyökkäilimme. Tuvassa oli lisäksi surullisen oloinen pariskunta, jonka Haltin matka keskeytyi kylmettymiseen ja kastumiseen. Kävi sääliksi, että he olivat tulleet Etelä-Suomesta saakka, suunnitelleet matkaa ja päässeet etenemään vain 20 km todetakseen, että oma kokemus ja varusteet ovat riittämättömiä.

Edellispäivän matkalla nälkä ja siitä seurannut uupumus olivat kovia, joten tällä kertaa söimme kaksi lounasta putkeen ja lähdimme matkaan kohti Saarijärveä lämpötilan ollessa puoli astetta plussan puolella. Heti alkupuolella odotti Kuonjarjoki, jonka ylitys oli menomatkalla tuntunut vaikealta. Kun Kahperusjoki tulvi niin paljon, pelotti ajatella, missä kunnossa Kuonjarjoki olisi. Vesi ei kuitenkaan ollut niin korkealla, vaikkakin kahlaamaan joutui taas. Tällä kertaa vesi oli kuitenkin matalampaa, ja edellisestä shokkihoidosta toipuneet jalat olivat jo ehkä tottuneet kylmäkäsittelyyn, sillä kahlaaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta. Itse asiassa joen ylittämisen jälkeen fiilistelin viimeistä kahluuta hakemalla vielä sandaalit ja alushousut jalassa vettä Kuonjarjoesta, eikä pukemisella ollut niin kova kiire.

Joen onnistunut ylitys nosti mielialan pilviin, sillä tiesimme että loppumatkasta ei enää ole tiedossa mitään niin pahoja paikkoja. Tuulikin alkoi jo hieman tyyntyä, ja matka Saarijärvelle sujui leppoisissa merkeissä. Täälläkin polku oli kyllä paljon kuraisempaa kuin menomatkalla, mutta ei sekään menoa pahemmin haitannut.

Takaisin kohti Saarijärveä.

Saarijärven pieni autiotupa oli jo varsin täynnä kun saavuimme sinne. Isä ja poika olivat jatkaneet vielä pidemmälle. Tuntui aika uskomattomalta, että se reilu 10-vuotias poika oli jo päivän aikana kävellyt 20 km, kahlannut kahden joen yli ja vielä jatkanut matkaa ainakin parisen kilometriä! Saarijärven tuvalla oli kaksi ”uutta” paria, jotka olivat vasta samana päivänä tulleet Kilpisjärveltä. He riemuitsivat kun kuulivat meidän päässeen Haltille. Koko paluumatkan olimme ainoat, jotka olivat onnistuneet näissä oloissa käymään Haltilla. He kertoivat, että Saarijärven tuvassa oli ollut edellisenä yönä porukkaa, ja kaikki joutuivat kääntymään takaisin kylmyyden ja sateen takia.

Tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, joten päätimme yöpyä teltassa. Se houkutteli enemmän kuin täysi autiotupa, joka oli lämmitetty aika kuumaksi. Nukkumaan käytiin voittajafiiliksellä, eikä uni meinannut tulla kun muistelin hymyssä suin vaellusta ja voitettuja vaikeuksia.

Saarijärven kivikkoisessa maastossa telttapaikka löytyi pienen kukkulan laelta.

Päivä 6. Saarijärvi – Kilpisjärvi, n. 10 km

Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Tuntui hyvältä, kun tiesi, että matkaa olisi jäljellä enää 10 km. Ei satanut, eikä tuuli ollut niin navakka kuin edeltävinä päivinä.

Söimme tuvassa hyvän aamiaisen ja jutustelimme ihmisten kanssa. Erityisen mukavaa oli jutella yksin vaeltavan naisen kanssa, joka kulki omia polkujaan sinne, minne mieli teki. Ajatus tästä jäi muhimaan päähän. Reitillä vaeltamisesta tulee helposti suorittamista, kun koko ajan on seuraava määränpää tiedossa. Kun kokemusta tulee lisää, ehkä voisi itsekin kulkea vain kartan ja kompassin kanssa sinne minne haluaa, ilman paineita määränpäästä.

Lähdimme viimeiselle etapille klo 10.30 ja saavuimme Kilpisjärvelle hieman ennen kahta. Vaikka sateessa ja tunturituulessa ehdin ajatella, etten halua tällaista enää ikinä ja pari itkuakin tuli matkan aikana itkettyä, vaellus oli kokonaisuudessaan erittäin positiivinen ja luottamus omiin erätaitoihin kasvoi. Onnistumiskokemusten myötä myös pelkoni vesistöjen ylityksiä kohtaan oli hälvennyt. Lapin suurtunturien luonto osoitti voimansa ja muistutti siitä, että nöyränä pitää luontoon lähteä eikä määränpään tavoittaminen ole itsestäänselvyys. Hankalat sääolot tekivät vaelluksesta entistäkin unohtumattomamman, ja toivottavasti vielä jonakin päivänä palaan näihin maisemiin.