Joulun 2016 vaellusloma Madeiralla

19.12.2016 – 2.1.2017

Madeiraa on kehuttu retkeilijän paratiisiksi, joten päätimme lumettomana ja pimeänä Etelä-Suomen jouluna 2015, että seuraavana jouluna vaellamme Atlantin paratiisisaarella. Kahteen viikkoon mahtuikin roppakaupalla huikeita elämyksiä ja lähes 100 km kävelyä. Madeira on mielestäni aivan häkellyttävä paikka: miten niin pieneen saareen mahtuukin niin monenlaista luontoa ja miten sää voikaan olla niin erilainen saaren eri puolilla. Toisaalta on ihmeellistä, kuinka valtavan työn ihmiset ovat vuosien saatossa tehneet levadojen, autoteiden, tunneleiden, pengerrysviljelmien ja talojen rakentamisessa.

Calhetan maisemaa mereltä päin liitovarjolla nähtynä.

Madeira on tunnettu levadoistaan eli kastelukanavistaan, jotka nykyisin ovat hyvin suosittuja vaellusreittejä. Saarelta löytyy myös alppimaisia vuoristoreittejä. Joulun aikaan kukkia ei kovinkaan paljon ollut, mutta silti oli todella vihreää. Tosin elokuun 2016 iso metsäpalo oli paikoin jättänyt jälkeensä mustia maisemia ja palaneita taloja. Talviaikaan ilma oli mukavat parikymmentä astetta, ainakin etelärannikolla. Vaikka saari on vain 57 km pitkä ja 22 km leveä, vuoret jakavat ilmaston niin että pohjoisessa oli selvästi viileämpää ja takki oli todella tarpeen. Vuorilla lämpötila oli vain muutaman asteen plussan puolella, joten pipolle ja hanskoillekin tuli käyttöä vuoristotuulen tuiverruksessa.

Joulu ja uusi vuosi ovat Madeiralla isoja juhlia. Tästä syystä hotellien hinnat ovat varsinkin vuodenvaihteessa huipussaan, mutta kun varasimme matkat jo vuotta etukäteen, hinta pysyi siedettävänä. Joulu näkyi erityisesti suurina jouluseiminä, joita oli rakennettu joka kylään. Funchalissa oli todella runsaasti jouluvaloja. Uusi vuosi oli vielä jouluakin suurempi juhla, sillä Funchalin ilotulitukset ovat maailmankuuluja ja ne ovat päässeet Guinnesin ennätystenkirjaankin. Ilotulitus oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka sen varjopuolena oli se, että kaupunki oli pullollaan turisteja. Uuden vuoden aatoksi ravintola kannattaa varata etukäteen, ja tämä koskee myös tavallisia ravintoloita eikä pelkästään huippuluokan ravintoloita. Meille meinasi käydä katastrofi, sillä oli todella työn ja tuskan takana löytää kahdelle henkilölle pöytää edes São Martinhon lähiömestoista. Paikallisten tapana on nähtävästi kokoontua suurella joukolla ravintolaan parhaimpiin pukeutuneena (smokki) ennen siirtymistä Funchalin satamaan ilotulituksia seuraamaan.

Osa Funchalin suuresta ja näyttävästä seimi-asetelmasta.

Majoittuminen

Vaellusreittejä on joka puolella ympäri saarta. Vaikka saari on pieni, sen kiertäminen kiemuraisia vuoristoteitä pitkin vie aikaa. Majailimme ensimmäiset kahdeksan yötä Calhetassa, joka osoittautui mukavaksi lähtöpaikaksi vaelluksia ajatellen. Tuliterä Savoy Saccharum resort & spa oli todellista luksusta vaelluspäivien päätteeksi. Loput kuusi yötä majailimme pääkaupungin Funchalin länsireunalla São Martinhossa, joka ei osoittautunut niin kovin sopivaksi paikaksi patikointia ajatellen (eikä kyllä muutenkaan). Funchalin kadut olivat sokkeloisia ja vuoden vaihteen aikaan todella ruuhkaisia, ja sieltä oli paljon hankalampi päästä ”väljemmille vesille” kuin pienestä Calhetasta. Jos Madeiralle aikoo lähteä ensisijaisesti patikoimaan, Funchal ei varmaankaan ole kovin hyvä vaihtoehto. Calhetaan mieluusti palaisimme takaisinkin, ja näin jälkikäteen ajateltuna esimerkiksi etelärannikon Ribeira Bravan kylä hyvien kulkuyhteyksien varrella voisi myös olla hyvä tukikohta vaelluksia ajatellen. Pienemmissä kylissä myös hotellien ja ravintola-annosten hinnat ovat paljon pienempiä kuin Funchalissa, puhumattakaan niiden rauhallisuudesta.

Madeira ja vierailemiamme kohteita.

 

Liikkuminen

Liikuimme pääasiassa vuokra-autolla. Emme olleet varanneet autoa etukäteen, mutta totesimme paikan päällä sen kätevimmäksi vaihtoehdoksi. Auton vuokra kustansi reilu 50 € päivässä kattaen kaikki vakuutukset. Funchalin ulkopuolella kulkee kyllä busseja, mutta vain muutama vuoro päivässä ja sellaisina aikoina, jotka palvelevat paikallisia asukkaita eikä turisteja. Bussilla liikkuminen voi myös olla varsin hidasta. Eräs kohtaamamme saksalaispari kertoi, että heiltä kesti 2,5 tuntia päästä bussilla Calhetasta Funchaliin, kun autolla saman matkan hurauttaa tunneleita pitkin noin puolessa tunnissa. Muita vaihtoehtoja olisi taksin käyttö (joka ei ole niin kallista kuin Suomessa) tai opastetuille retkille osallistuminen, jolloin kuljetukset järjestyvät kätevästi. Silloin ei kuitenkaan voi kulkea oman aikataulunsa mukaisesti.

Ajaminen kapeilla vuoristoteillä tuntui Suomessa ajatuksena vähän ikävältä, varsinkin kun vanhemmat matkaoppaat varoittelivat paikallisten raskaasta kaasujalasta. Todellisuudessa autolla liikkuminen oli kuitenkin aika helppoa, kiitos Janin hyvien ajotaitojen. Alkuun mutkaiset ja kapeat tiet kyllä jännittivät, mutta niihinkin tottui nopeasti. Autoa vuokratessa tosin kannataa hiukan miettiä sitä, että sen puhti riittää jyrkkiin nousuihin eikä ottaa välttämättä halvinta vaihtoehtoa. Syrjäisemmillä teillä ei yleensä paljon muuta liikennettä ollut, ja varsinkin saaren keskellä kulkevalla ylängöllä sai ajella usein ihan yksikseen. Lehmiä tosin piti varoa! Vanhemmat tiet ovat kiemuraisia ja näköalat hienoja, mutta uusien tunnelien ja moottoriteiden kautta matka taittui tarvittaessa nopeammin, ja ne olivat oikein hyvässä kunnossa. Funchalia kiertävällä moottoritiellä oli aikamoinen liikenne ja siellä näkyi muutama kamalan näköinen ohitus, mutta niin niitä näkyy välillä Suomessakin. Muuten autolla liikkuminen sujui suht mukavasti. Vuokra-auton kanssa ongelmana oli se, että monet levadat eivät palaa takaisin lähtöpisteeseen, jolloin joutuu kulkemaan samaa reittiä edestakaisin tai ottamaan taksin reitin toiseen päähän.

Pikkuinen Fiat 500 oli kätevä mutkaisilla ja kapeilla teillä.

 

Yleisesti levadoista

Levadat on rakennettu kuljettamaan vettä saaren kuivempiin osiin, jotka ovat mahdollistaneet viljelemisen ja asuttamisen. Niitä on ympäri saarta yli 2000 km verran. Levadoja on hyvin erilaisia, ja osa on kapeita ”hyllyjä” vuoren seinämässä. Reittioppaissa levadat on usein luokiteltu asteikolla sininen – helppo (ei huimauksen vaaraa), punainen – keskitaso (keskiverto huimauksen vaara, kapea polku) sekä musta – vaikea (voi olla suojaamattomia osuuksia jyrkänteen reunalla ja/tai reitti on fyysisesti hyvin vaativa. Luokittelu saattaa poiketa eri oppaissa paljonkin eikä siihen muutenkaan kannata sokeasti tuijottaa. Jo pelkät sääolot (sumu ja sade) vaikuttavat reitin hankaluuteen, ja oma lukunsa on tietysti metsäpalojen ja maanvyöryjen aiheuttamat muutokset reitteihin. Käyttämäämme karttaan oli merkitty ”vertigot” eli putoamisalttiit kohdat nuolilla, mutta nämäkään eivät mielestämme olleet aina johdonmukaisia: esimerkiksi Levada Novalle ei ollut merkitty yhtään vertigoa, vaikka mielestäni tällä reitillä niitä oli. Vastaavasti Caldeirão Verden reitti oli hyvin aidattu, eikä siellä mielestäni ollut putoamisen vaaraa vaikka näin karttaan olikin merkitty.

Levadoja pitkin on periaatteessa helppo kävellä, sillä nousu/lasku on niin vähäistä, ettei sitä edes huomaa. Käytännössä polku voi olla kapea, sammaleinen  ja mutainen. Nämä sekä pudonneet lehdet saattavat tehdä polusta hyvinkin liukkaan. Siksi kunnon kengät kuvioidulla pohjalla ovat tarpeen. Me kuljimme ekan levadamme juoksulenkkareissa, mutta sen jälkeen totesimme että tuhdit varrelliset vaelluskengät paksulla kuviopohjalla eivät olleet yhtään liioittelua.

Yleensä suoja-aidat käsittivät betoniin upotetuista (varsin ohkaisista) rautatolpista ja metallivaijerista tehdyn aidan. Useammassa paikassa ne näyttivät suhteellisen uusilta, mutta ei aina. Useamman kerran kävi mielessä, että kestääköhän aita todellisuudessa mitään, jos sattuu horjahtamaan. Joissakin paikoissa aidat oli rikki. Koimme patikoinnin kuitenkin turvalliseksi, kunhan oli tarkkana mihin kävelee ja kääntyy tarvittaessa heti takaisin.

Suomen kansallispuitoissa kävellessä on tottunut siihen, että välillä voi poiketa merkityltä polulta, istahtaa alas, syödä eväitä ja levätä hetken. Levadoilla tämä ei käytännössä ollut mahdollista. Polut ovat paikoitellen niin kapeita, että siitä mahtuu kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan. Mitään penkkejä tai muitakaan rakennelmia ei juurikaan ole. Usein ei ollut edes mitään kiviä, joilla istua, vaan oli vain se kapea polku. Lisäksi suosituilla reiteillä oli niin paljon muitakin kulkijoita, että käytännössä reitillä oli pakko edetä koko ajan ettei tuki koko levadaa. Usein eväät tuli syötyä pikaisesti seisten tai levadan päätepisteellä, jossa oli yleensä aika paljon muitakin ihmisiä. Tervehdysten perusteella suurin osa muista kävelijöistä oli saksalaisia. Portugalia kuuli polkujen varrella puhuttavan vain harvoin.

Toinen erilaisuus Suomeen verrattuna oli se, että käymälät loistivat poissaoloaan, eikä levadojen alkujen parkkipaikoillakaan välttämättä ollut vessoja tai muitakaan rakennuksia. Jos vessa sattui jossakin suositummassa paikassa (kuten Pico Ruivon tuntumassa) olevan, oli se niin kamalassa kunnossa ettei sitä tehnyt mieli käyttää. Monet levadavaelluksemme kuitenkin kestivät useita tunteja kapeaa, jyrkänteen reunalla kulkevia polkuja pitkin, joissa tosiaan riitti muitakin kulkijoita. Silloin kun joku hiukankaan pusikon näköinen paikka polun vierellä tuli vastaan, piti vaan käyttää tilaisuus hyväkseen miettimättä liikaa sitä näkeekö joku… Tämän jälkeen osaa arvostaa suomalaisten kansallispuistojen hyväkuntoisia huusseja!

Seuraavaksi muistoja kävellyistä reiteistä.

 

Levada Nova

Lähtöpaikka: Prazeres
Päätepaikka: Calheta

Levada Novasta tuli ensimmäinen levadavaelluksemme pääasiassa sillä kriteerillä, että se oli lähellä hotelliamme eikä käytössämme ollut vielä tuona päivänä vuokra-autoa. Taksikyyti Calhetasta Prazeresiin maksoi 15 euroa. Taksikuski jätti meidät tien varteen ohjeistuksella ”kävelkää tuosta”. Eipä levadaa seuraamalla suurta eksymisen vaaraa olekaan. Alkuosuus kulki talojen takapihojen välistä. Muuten reitillä oli paljon eukalyptus-puita, joiden lehdet tosin olivat pääasiassa kuivia. Paikoin näkyi myös metsäpalon jälkiä.

Olimme liikkeellä lenkkareilla, mikä osoittautui virheeksi. Polun varrella oli aika paljon mutaa, jota oli kaivettu levadasta ylös, ja vettä valui paikoin levadasta hieman yli. Tämä teki polun liukkaaksi. Yhdessä kohdassa pudonnut maa-aines oli tukkinut levadan ja sen vesi oli värjäytynyt oranssiksi. Myöhemmin näimmekin huoltomiehen levadassa lapioimassa maata sieltä pois.

Tällä levadalla ei juurikaan ollut suoja-aitoja, vaikka parissa kohdin levadan reuna oli alle puolen metrin levyinen ja pudotus oli jyrkkä. Jostain oppaasta olin lukenut, että tiukan paikan tullen voi aina kävellä levadassa, mutta tällä kertaa siinä oli vettä niin paljon ettei sekään tuntunut kovin hyvältä idealta. Minulla on jonkinlaista korkean paikan kammoa, ja tällä reitillä pari kertaa piti keskittyä ankarasti siihen, että vain etenee rauhallisesti askel kerrallaan eikä katso alas. Vähän pelotti, mitä tuleman pitää, kun jo heti ekalla levadalla tuli ongelmia. Myöhemmin tukevat vaelluskengät toivat kuitenkin paljon lisävarmuutta kävelemiseen.

Aina silloin tällöin Levada Novalta vilahteli näkymä Calhetaan ja Atlantille. Talviaikaan tällä reitillä ei ollut mitenkään erikoisen hienoa, mutta kesällä varmasti kukkia olisi enemmän. Reitin lopussa käännytään levadalta pois ja kävellään jyrkkää asvalttitietä alas Calhetaan. Alamäkeen kävely ei ole kovin miellyttävää, mutta reitin loppuosassa näki kuitenkin kivasti Calhetan kauniita taloja ja pihoja. Vaikka muut käymämme levadat olivat hienompia kuin tämä, se tarjosi kuitenkin mukavan pitkän kävelyn lentokoneessa matkustamisen jälkeen.

Levada Nova oli jonkin matkaa tukossa ja vesi oli värjäytynyt oranssiksi.

Tästä pääsi yli kuivin jaloinkin. Lenkkarit eivät kuitenkaan olleet hyvät kovin hyvät mutaisella ja liukkaalla polulla.

Muutamassa paikassa Levada Novan reuna oli kapea vailla kaiteita. Lisäksi kostea sammal teki reunasta liukkaan.

Kuihtuneita eukalyptuspuita. Ylempänä vuorilla näytti satavan, mutta me selvisimme muutamalla sadepisaralla.

 

Levada da Ribeira da Janela

Lähtö- ja päätepaikka: Lamaceiros (lähellä Porto Monizia)

Ribeira da Janela on Madeiran pisin joki, ja myös sitä seuraava levada on kokonaisuudessaan noin 20 km pitkä. Koska tarkoituksenamme oli samana päivänä käydä autolla Porto Monizissa sekä Paul de Serran ylängöllä, päätimme kävellä levadaa noin tunnin ja kääntyä sitten samaa reittiä takaisin.

Ribeira da Janela oli erittäin hyvin hoidettu levada ja siellä huomasimme myös ensimmäisen kerran, että levadoissa on kaloja! Levadalta aukeaa hienot näköalat jokilaaksoon sekä vuorille. Aluksi leveä polku alkaa kaveta ja kaiteet näyttivät suht uusilta. Tunneleille saakka emme tällä reitillä ehtineet. Reitillä oli runsaasti vihreitä eukalyptus-puita, ja alkuosassa oli jopa muutama kivinen piknik-pöytäkin. Tätä levadaa pitkin oli mukava kävellä, ja hieman harmitti ettei tällä kertaa ollut aikaa mennä sitä loppuun saakka.

Hyvin hoidettua Ribeira da Janelan levadaa.

Näkymä levadalta Ribeira da Janelan laaksoon.

Isoja eukalyptuspuita.

 

Tämä päivä oli levadavaelluksen lisäksi mielenkiintoinen tutustuminen Madeiran saareen ja sen vaihteleviin sääoloihin. Lähdimme aamulla aurinkoisesta Calhetasta ja ajoimme teitä ER-210 ja ER-110 pitkin kohti Porto Monizia. Matkalla ”keskimaassa” oli sumuista ja tuuli oli jäätävän kylmä. Ribeira da Janelalla ilma oli aurinkoinen mutta viileähkö. Porto Monizissa oli kylmä tuuli ja Atlantin aallot löivät rantaan kovalla voimalla. Paluumatkalla ajoimme tietä ER-209 ja ajattelimme pysähtyä Fanalissa, jossa on jäljellä alue erityisen vanhaa laurisilva-metsää. Fanalissa näkyvyys oli kuitenkin alle 10 metriä ja ilma todella hyinen, joten päätimme jatkaa autolla kohti Calhetaa. Päästyämme illansuussa Calhetaan aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja porukka liikkui rannassa shortseissa.

”Keskimaassa” oli pilvistä ja tuulista!

Porto Monizin laavakivialtaat. Uimala oli suljettu.

 

Riscon putous ja Levada das 25 Fontes

Lähtö- ja päätepaikka: Tien ER-211 varressa sijaitseva taukopaikka

Jouluaattona alkupäivän ohjelmassa oli kierros Rabaçalissa, joka oli yksi mukavimmista kävelemistämme reiteistä. Koska reitti on hyvin suosittu lähdimme liikkeelle Calhetasta aikaisin ja olimme lähtöpaikalla jo ennen kymmentä. Aluksi oli lyhyen matkan metsätien omaista polkua omalla tavallaan vaikuttavassa maisemassa: suurin osa maasta oli palanutta, mutta uutta kasvustoa pukkasi jo vihreänä mustasta maasta.

Pian saavuttiin 800 metriä pitkän tunnelin suulle. Tunneli oli korkea ja se oli oikein hyvässä kunnossa, mutta siellä oli tietysti pilkkopimeää. Otsalamput olivat kätevät. Sieltä täältä tihkui vettä. Hieman tunnelin jälkeen polku haarautui, ja päätimme ensin suunnata kohti Riscon putousta. Levada do Risco oli helppokulkuinen ja niin leveä, että mahduimme kävelemään rinnakkain. Matkalla putouksella tapasimme vain yhden pariskunnan.

Palasimme hiukan matkaa samaa reittiä takaisin, ja käännyimme suht jyrkkiä alaspäin vieviä portaita kohti 25 lähteen levadaa. Polku kapeni kapenemistaan ja puut kaartuivat hienosti levadan päälle muodostaen tunnelin. Vaikka puissa ei talvella ollut lehtiä, tunnelma oli silti hieno. Lähestyttäessä 25 lähdettä polku kapeni niin, että siitä ei mahtunut kuin yksi ihminen kerrallaan. Polku oli kuitenkin hyvin aidattu ja sitä pitkin oli helppo kulkea. Saimme kävellä menosuuntaan rauhassa, mutta paluumatkalla ihmisiä alkoi tulla vastaan enemmänkin. Välillä piti jäädä odottamaan leveämpään kohtaan ja antaa toisille tilaa. Palasimme tunnelin kautta parkkipaikalle. Tullessamme olimme parkkipaikalla ensimmäisiä, mutta palatessamme siellä oli odottamassa kaksi bussia ja monta henkilöautoa!

Metsäpalon kärventämää maisemaa ennen tunnelia.

800 metriä isossa ja hyväkuntoisessa tunnelissa.

Leveää ja hyväkuntoista polkua kohti Riscon putousta.

Riscon putous.

Hienoa ”puutunnelia” 25 lähteen levadalla!

25 Fontes

25 lähteelle johtava levada oli pitkän matkaa kapea, mutta hyvin aidattu. Lisäksi levadan reuna oli täällä niin korkealla että siitä pystyi ottamaan tarvittaessa helposti tukea.

 

Levada do Caldeirão Verde

lähtö- ja päätepaikka: Pico das Pedras (Santanan lähellä)

”Vihreä kattila” oli joulupäivän vaelluksemme ja minulle tämä levada oli koko matkan suosikki. Todella mahtava kävely laurisilvametsässä! Lähdimme aikaisin autolla Calhetasta ajamaan kohti Santanaa. Vaikka alkuosa mentiin moottoriteitä ja tunneleita pitkin São Vicenteen saakka, kiemuraista vuoristotietä oli loppumatkan sen verran runsaasti, että automatka kesti melkein kaksi tuntia. Ajoimme epähuomiossa Pico das Pedraksen parkkipaikalle, ja Caldeirão Verden lisäksi tuli käveltyä myös Pico das Pedras – Queimadas levadaa ylimääräiset pari kilometriä mennen tullen. Caldeirão Verden levadaa ajatellen olisi voinut ajaa suoraan Queimadasin parkkipaikalle, mutta autotietä pitkin olisi joutunut kiertämään aika kaukaa joten päätimme hieman pidentää kävelyä.

”Vihreän kattilan” levada oli kokonaisuudessaan uskomattoman vihreä ja vettä tihkui sieltä täältä vuoren seinämistä pieninä putouksina polulle. Levada alkoi leveänä, mutta se kapeni hyvin kapeaksi hyllyksi vuoren seinämällä, josta avautui upeat näkymät jyrkkäpiirteisiin laaksoon. Levada oli aidattu ihan kunnollisen oloisella vaijeriaidalla. Vaikka polku oli kapea ja reuna jyrkkä, minua ei pelottanut tai huimannut yhtään. Ehkä olin niin lumoutunut siitä, kuinka hieno reitti oli. Reitillä oli tunneleita neljä kappaletta. Yksi niistä oli niin matala, ettei siellä mahtunut kävelemään suorassa.

Upea levada huipentui Caldeirão Verden mahtavaan kattilamaiseen putoukseen. Noin 100 metrinen putous tulee vastaan yllättäen ”kulman takaa”. Putouksen seinämät olivat vihreän kasvillisuuden peitossa ja vesi oli kirkasta ja kauniin turkoosia. Paluu autolle tapahtui samaa reittiä.

Paluumatkan ajoimme autolla eri reittiä kuin tullessa, tällä kertaa Ribeiro Frion, Monten ja Ribeiro Bravan kautta Calhetaan. Matka-aika oli vajaa pari tuntia, mutta tie oli paremmassa kunnossa kuin São Vicenten ja Santanan välinen kapea, kiemurainen ja paikoin kuoppainen tie. Ehdimme takaisin hotellille hieman ennen kuutta, jolloin aurinko talviaikaan laski ja pian sen jälkeen tulikin pimeää.

Perinteinen ”palheiro” Pico das Pedrasin parkkipaikalla.

Sammaleinen silta upposi hyvin vihreään maisemaan.

Tunnelissa.

Caldeirão Verden käsittämätöntä vihreyttä! Vettä tihkui seinistä siellä täällä.

Polku oli alkua lukuunottamatta kapeaa mutta hyvin aidattua.

Varsinkin loppupuolelta oli upeat näkymät laaksoon.

Caldeirão Verde eli ”vihreä kattila” oli nimensä veroinen. 100-metrisen, kattilamaisen putouksen seinämät olivat kauttaaltaan vihreät ja vettä tihkui joka puolelta.

 

Pico do Arieiro – Pico Ruivo

Lähtöpaikka: Pico do Arieiro
Päätepaikka: Teixeiran parkkipaikka

Vuoristoreittiä Pico do Arieirolta Pico Ruivolle oli monessa oppaassa kuvattu saaren ”kuningasreitiksi”, joten päätimme jo ajat sitten, että haluamme tämän reitin kävellä. Olin etukäteen jossakin määrin huolissani siitä, kuinka vaikea mustalla merkitty reitti olisi. Monessa oppaassa oli varoitettu, että reitti vaatii erinomaista kuntoa eikä kävelijällä saa olla minkäänlaista korkean paikan kammoa. Reitti kulkee Madeiran korkeimpien huippujen kautta, jotka kaikki ovat yli 1800 m.

Koska muutaman vuoden takaisesta Alppien mustasta reitistä oli jäänyt minulle aikamoiset traumat, varasimme jo Suomessa tälle reitille opastetun retken Madeira Explorersin kautta. Myös retkeä varatessa ja vielä autossakin henkilökunta muistutti että reitti on vaativa eikä sovellu korkeanpaikankammoiselle. Opas sanoikin: ”If you have vertigo, stay in the car” ja vielä tässä vaiheessakin pohdin, että pitäisiköhän vain jäädä autoon.

Retkipäivänä sää oli erinomainen. Pilviä oli vain hiukan, aurinko paistoi, ja maasto oli kuivaa. Oppaan mukaan retkeä ei ollut voinut edes pariin edelliseen viikkoon toteuttaa pilvisen sään takia. Opastetulla retkellä oli kauhea määrä porukkaa. Ryhmä oli jaettu kahteen osaan kahden oppaan kesken, mutta yhden oppaan mukana kulki noin 20 ihmistä. Minulta kesti oma aikansa sietää sitä harmitusta, että tässä sitä nyt kuljetaan kauheassa letkassa eikä saa edetä omaa tahtia. Nauratti, että olin ollut niin huolissani siitä, kuinka rankka kävelystä tulee ja olin kuvitellut että kaikki muut osallistujat ovat jotain super-kokeneita alppi-pappoja. Todellisuudessa mukana oli monenkirjavaa väkeä nuorista eläkeläisiin. Vauhti oli niin hidas, ettei minulla ja Janilla tullut edes hiki ennen jyrkkää nousua Pico Ruivolle, vaikka monet muut kyllä puuskuttivat.

Polku oli erinomaisessa kunnossa, ja sen rakentamisessa ja kunnossapidossa on selvästi nähty paljon vaivaa. Se oli lähes koko matkan päällystetty kivillä ja kaiteet näyttivät viimeaikaisilta. Reitti kulki useamman tunnelin kautta, joissa tarvittiin lamppua. Kertaakaan ei tarvinnut pelätä putoamista. Sää oli uskomattoman hieno, näkyvyys erinomainen ja maisemat todella mahtavia. On ilmeisesti harvinaista, että reitiltä näkee aina Porto Moniziin saakka, mutta nyt sekin tapahtui. Sanonta ”On a clear day you can see forever” kävi meillä toteen! Pico Ruivolta näki saarta ympäröivän Atlantin lähes joka suunnassa.

Retken aikana hiukan harmitti se, että kuljimme ryhmän mukana. Koska pahimmat painajaiseni reitin vaativuudesta olivat näissä sääolosuhteissa olleet täysin ylimitoitettuja, tuntui hassulta ettemme vain kävelleet sitä kahdestaan. Paljon pahemmistakin paikoista on aiemmin selvitty. Toisaalta tilanne olisi ollut täysin toinen, jos pilvet olisivatkin nousseet ja näkyvyys olisi ollut nollassa.

Madeira Explorers oli firmana ihan ok. Retki kustansi 37 €/nenä, ja se sisälsi oppaan lisäksi kuljetukset molempiin suuntiin omalle hotellille (ainakin Funchalissa). Lisäksi firman puolesta sai halutessaan lamput ja kävelysauvan, mutta eväät piti olla omasta takaa. Mielestäni hinta oli tosi kohtuullinen, sillä jo pelkästään paluu taksilla Teixeirasta Pico Arieirolle (jos sinne olisi oman autonsa jättänyt) on autotietä myöden pitkä ja hidas vuoristotie, joka varmaan olisi maksanut vähintään 50 €. Ainoa harmituksen aihe oli se että ryhmä oli niin kamalan iso. Opas kertoi jonkin verran tietoa alueesta.Retken aikana jättäydyimme usein tahallamme joukon hännille jotta saisimme kulkea edes hieman omassa rauhassa ja pysähtyä ottamaan valokuvia, joten osa oppaan jutuista saattoi hyvinkin mennä meiltä ohi.

Upea päivä Madeiran keskusvuoristossa!

Polku oli erinomaisessa kunnossa ja lähes koko matkan aidattu ja kivetty.

Opastetulla retkellä oli harmittavan suuri ryhmä, mutta maisemat olivat hienoja.

 

Jossakin Pico do Arieiron ja Pico Ruivon välillä.

Porukka tämmöisiä lintuja tuli samalle evästauolle ja ne söivät kädestäkin.

Pico Ruicon huipulla. Takana erottuva, vuorella oleva pallura on lähtöpisteenä olleen Pico do Arieiron observatorio.

 

São Lourençon niemimaa

Lähtö- ja päätepaikka: São Lourençon parkkipaikka

Uuden vuoden aatonaaton aamu noudatti jo tutuksi tullutta kaavaa: aikaisin hotellin aamiaiselle, sitten autoon, ja ajomatkalle Funchalista kohti São Lourençon niemimaata. Paikalle saapuessamme parkkiksella oli kymmenisen autoa, mutta pian jälkeemme saapui myös ensimmäinen bussilastillinen väkeä. Suosittu reitti tämäkin, vaikkei levada olekaan.

São Lourençon niemimaa erottuu maisemaltaan täysin muusta Madeirasta jyrkkäpiirteisenä ja niukkakasvuisena niemenä, josta tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta -kirjojen Rohan, vaikkei Rohan kyllä meren äärellä ollutkaan. Puita ei juurikaan ollut, ruoho oli lyhyttä ja muutamia kukkia kukki siellä täällä.

Polku oli pääosin helppokulkuista hiekkamaata. Tuuli oli mielettömän kova ja sää hieman pilvinen, mutta kuitenkin aika lämmin. Porto Santon saari sekä Desertassaaret näkyivät silhuetteina horisontissa kun tiesi mitä etsiä. Jyrkillä rannoilla oli useita erikoisen muotoisia kivimuodostelmia. Polku oli suhteellisen helppoa puistonvartijan talolle (Casa da Sardinha) saakka. Talon pihassa oli piknik-pöytiä, mutta täälläkään ei olult vessaa. Talon takaa polku lähtee nousemaan jyrkästi kohti niemimaan itäisintä huippua. Nousu oli aika rankka ja polku oli hieman luisuvaa hiekkamaata, johon oli paikoitellen tehty puusta porrasaskelmia. Sateella polkua olisi varmaan aika hankala kävellä. Näköalat olivat upeita!

Tullessamme takaisin parkkipaikalle se oli aivan täynnä autoja ja busseja oli monta! Mieleen jäi myös se, että lentokoneita ehti laskeutua Funchalin (tai nykyisin Cristiano Ronaldon) lentokentälle retkemme aikana vaikka kuinka monta. Ihmisiä oli selvästi tulossa Madeiralle uutta vuotta juhlistamaan.

São Lourencon jyhkeän karua maisemaa.

Erikoisia kivimuodostelmia.

Alkuosa polusta oli varsin helppokulkuista. Kuvassa näkyvän puistonvartijan talon takaa alkoi jyrkkä nousu näköalapaikalle.

Maisema polun päätepisteestä kohti Madeiran itäisintä kärkeä.

Upeita kalliojyrkänteitä.

 

Ribeiro Frio – Portela (Levada do Furado)

Lähtö- ja päätepaikka: Ribeiro Frion forelliravintolan parkkipaikka

Levada do Furado oli viimeinen vaelluksemme, jonka kävelimme uuden vuoden päivänä. Googlen perusteella reitin maine oli kyseenalainen: se on yksi Madeiran suosituimpia levadavaelluksia, mutta myös yksi vaarallisimpia. Ilmeisesti reittiä on joissakin retkitoimistoissakin sanottu ihan helpoksi, mutta todellisuudessa ihmisiä on sinne jopa kuollutkin. Monessa lähteessä myös sanottiin, että reitillä on talviaikaan lähes aina märkää ja levada tulvii usein yli niin että reitistä tulee kulkukelvoton. Halusimme kuitenkin vielä kerran päästä laurisilva-metsään. Lähdimme matkaan sillä asenteella, että käännymme heti takaisin jos näyttää pahalta.

Pahalta alkoi näyttää jo automatkalla. Tapamme mukaisesti olimme liikkeellä jo aikaisin, tosin emme aivan niin varhain kuin yleensä sillä edellisenä yönä olimme olleet Funchalin satamassa katsomassa kertakaikkisen häikäisevät uuden vuoden ilotulitukset. Suuntasimme Monten kautta kohti Ribeiro Frioa, ja pian Monten jälkeen sumu sakeni pahimmaksi hernerokkasumuksi mitä olimme koko loman aikana nähneet. Näkyvyyttä oli ehkä viisi metriä, ja oikeastaan ainoa mitä näki oli valkoinen keskiviiva. Etenimme hidasta vauhtia ja pohdimme, pitäisikö palata takaisin kaupunkiin. Olimme kuitenkin ajaneet samaa tietä palatessamme Caldeirão Verden reissulta Calhetaan ja tiesimme tien hyväkuntoiseksi, joten päätimme joka tapauksessa ajaa Ribeiro Frioon ja arvioida tilanteen siellä uusiksi.

Vähän ennen Ribeiro Frioa sumu hävisi kuin veitsellä leikaten ja Ribeiro Friossa paistoi aurinko! Forelliravintolakin näytti näin uuden vuoden päivänä availevan oviaan, joten tiedossa olisi kala-ateria levadareissun päätteeksi.

Levada alkoi tuttuun tapaan leveänä, mutta se kapeni pian. Heti alkuun kiinnitimme huomiota siihen, että levadassa oli vettä vain muutaman senttimetrin syvyydeltä, vähiten kuin missään aikaisemmassa. Muutenkin maasto oli kuivaa. Se siitä ”talvella täällä on märkää” -lausahduksesta.

Levadan reuna kapeni kapenemistaan, ja paikoitellen se oli vain muutaman sentin rinnakkain olevia vaelluskenkiä leveämpi. Levadan reuna oli useassa paikassa jyrkkä. Pahimmissa kohdissa oli kaiteet, mutta ne eivät näyttäneet kovin uusilta. Lisäksi ne oli tehty niin, että kaidetolpat oli kiinnitetty sellaisiin betoninökäreisiin, jotka oli valettu erikseen levadan reunaan kiinni. Kaidevaijeri kulki siis levadan reunan ulkopuolella, ja jalka olisi helposti voinut lipsahtaa kaiteen välistä reunan ulkopuolelle. Lisäksi näimme yhden tällaisen betonikökkäreen pudonneen rotkoon vaijereineen päivineen, mikä ei kauheasti lisännyt luottamusta kaiteen pitävyyteen.

Tällä kertaa maa oli kuitenkin täysin kuiva ja jalassa oli tukevat vaelluskengät, joten eteneminen tuntui kuitenkin turvalliselta, joskin tarkkana piti olla. Hankalia kohtia oli reitin varrella kaksi, yksi n. 1,5 kilometrin jälkeen alusta ja toinen heti polkujen risteyskohdan jälkeen, josta toista polkua seuraamalla olisi päässyt rengasreittiä takaisin Ribeiro Frioon.

Laurisilvametsässä oli mukava kävellä. Risteyskohdan jälkeen tuli vastaan pari hienoa vesiputousta, joissa levada (ja sitä myötäilevä vanha polku) kulkee vaarallisesti putouksen alla. Uusi polku ohitti putouksen alapuolelta kivien yli. Nämä olivat selkeästi niitä paikkoja, joista ei pääse yli silloin kun vettä on runsaasti. Nyt ei kuitenkaan kengät kastuneet lainkaan.

Söimme eväät vähän ennen Lamaceiroksen metsänvartijan taloa näköalapaikalla yhdessä madeiranpeipon kanssa. Polku Portelaan olisi ollut suurimmaksi osaksi tietä pitkin, joten päätimme kääntyä tässä kohtaa takaisin Ribeiro Frioa kohti. Vaikka reitti on suosittu, menomatkalla emme nähneet ketään muita. Paluumatkalla muutamia ihmisiä tuli uudeen vuoden päivänäkin vastaan.

Forelliravintolasta sai hyvää savustettua purotaimenta. Kävimme myös tsekkaamassa upeat maisemat lyhyellä Balcoes-levadalla. Ravintolan lähellä on myös forellinkasvattamo, jossa oli kiva käydä kurkkaamassa erikokoisia kaloja.

Kuivalla kelillä Ribeiro Friosta lähtevä Levada do Furado ei ollut vaarallinen, mutta tarkkana piti olla. Ihmettelen kuitenkin, jos sitä todella markkinoidaan helppona levadavaelluksena. Ei se mielestäni kokemattomalle kävelijälle sovi.

Polkujen risteyskohdassa karttaa tutkimassa.

Täällä aita oli hieman pelottavasti tehty erikseen levadan reunaan muurattuihin betonikappaleisiin. Lisäksi puut kaartuivat välillä niin alas että niihin olisi voinut lyödä päänsä jos keskittyisi liikaa katsomaan kapeaa polkua.

Hieno vesiputous. Vanha polku kulkee vaarallisesti putouksen alta. Kuva on otettu uudelta polulta, joka ohittaa putouksen kiviä pitkin, ainakin tarpeeksi kuivalla säällä!

Vettä ei ollut levadassa kuin muutaman sentin korkeudelta.

Evästauon kaveri.

Ribeiro Frion forellikasvattamo.

Muuta mukavaa aktiviteettia

Meille Madeiran matka merkitsi ensisijaisesti kävelyä, mutta muutakin kivaa tuli tehtyä!

Paragliding (varjoliito)

Minulla oli ollut jo useamman vuoden mielessä, että korkean paikan kammoa voisi hoitaa varjoliidolla. Madeira oli mitä mahtavin paikka tällaiseen! Madeira Paragliding hoiti homman Hartmut Petersin johdolla todella ammattitaitoisesti rauhallisin ja selkein ottein. Tämä oli kyllä yksi tähänastisen elämän hienoimmista kokemuksista. Korkean paikan kammokin taisi hälvetä, sillä tämän jälkeen ainoa hieman pelottava levadavaellus oli Ribeiro Frion levada do Furado.

Mahtavuutta!

Delfiinien ja valaiden katselu

Talvi ei ilmeisesti ole delfiinien katselun optimiaikaa hankalien tuulten takia. Yritimme päästä Calhetassa toimivan H2O Madeiran järjestämälle retkelle, josta olin lukenut paljon hyviä palautteita. Valitettavasti Calhetassa olomme aikana tuuli oli aina epäsuotuisa retkelle, ja järjestäjä sanoi ettei halua tuhlata aikaamme ja rahaamme turhaan retkeen.

Lähdimme kuitenkin Funchalista summamutikassa VMT Madeiran järjestämälle retkelle sillä ajatuksella, että näkisimme edes Madeiran mereltä käsin. Sen lisäksi näimme vilaukselta merikilpikonnan, mutta emme valaita tai delfiinejä. Tuuli oli sen verran kova, että Janille tuli huono olo. Järjestäjä olisi antanut uuden retken ilmaiseksi, mutta tuuliennuste ei luvannut hyvää tulevillekaan päiville, joten jätimme uusintakeikutuksen välistä. Järjestäjä ei millään tavalla kertonut eläimistä ennen retkeä, mikä käsittääkseni olisi ollut ainakin H2O Madeiran toimintatapa.

Jos jonakin vuonna palataan Madeiralle kesällä, toivottavasti delfiinien suhteen kävisi parempi tuuri. Ensi kerralla pitää myös malttaa tehdä selvitystyö firmasta ennen retken ostamista.

Delfiinit ja valaat jäivät tällä kertaa näkemättä, mutta Calhetan rantakivien ravuissakin oli katseltavaa.

Autoajelua ”keskimaassa”

Erityisesti Paul de Serran ylängöllä kulkeva ER-110 tie oli hieno kokemus. Kunhan tielle pääsee, se on suhteellisen tasainen (ei kiemuraista vuoristotietä). Jos ei ole pilviä, maisemat ovat hienoja. Jos on pilviä, niin sekin on omalla tavallaan hieno kokemus. Tiellä ei juurikaan ollut muuta liikennettä, varmaan pääasiassa vain muita turisteja. Pysähtymispaikkoja oli tien reunalla monessa kohtaa. Lehmiä oli paljon.

Paul de Serran hienoa tietä, jolla ei paljon muuta liikennettä ollut.

Pikkukylät

Pääkaupungista Funchalista emme juurikaan pitäneet, ehkä siksi että se oli uuden vuoden aikaan tupaten täynnä turisteja. Pikkukylissä oli aivan erilainen tunnelma. Erityisesti mieleen jäi Jardim do Mar, jossa ei tainnut olla edes kauppaa. Siellä oli ihania pieniä kujia ja ihmisten pihoilla upeita kukkaistutuksia. Rantapromenadi oli upea, eikä siellä ollut yhtäkään myyjää kaupittelemassa turisteille mitään. Pienestä Portinho -ravintolasta sai halvalla tosi hyvää pikkuruokaa ja vastapuristettua hedelmämehua.

Jardim do Mar.

Savoy Saccharum resort & spa

Calhetan uusi kylpylähotelli oli vaan niin kertakaikkisen hieno! Oli äärimmäisen rentouttavaa kävelypäivän päätteeksi vain istua parvekkeella katselemassa merta, käydä kylpylässä ja syödä hyvä illallinen kunnon ravintolassa.

Savoy Saccharumin upea Infinity Pool.

Kolovedellä SUP-laudalla

• to 28.7 – pe 29.7.2016
• SUP-lautailua Koloveden kansallispuistossa Kirkkorannasta käsin Ukonlahdelle sekä Hirviniemen suuntaan
• Tyynessä kelissä melomista Vaajasalon eteläisen osan kallioisia rantoja ihastellen täydessä hiljaisuudessa. Valokuvat eivät tee oikeutta paikan kaudeudelle ja rauhallisuudelle, vaan se pitää itse kokea. Kolovesi on sokkeloinen ja suojaisa vesistö, jossa moottoriveneily on kielletty. Melominen on leppoisaa, kun ei tarvitse varoa veneliikennettä eikä väistellä mökkirantojen laitureita.

 

Koloveden reissusta tuli loppujen lopuksi vain yhden yön mittainen, vaikka alunperin suunnittelimme muuta. Tarkoituksena oli retkeillä SUP-laudoilla meloen Vaajasalon ympäri. Tätä varten olimme kesän aikana jo ennättäneet testata erilaisten pakkauspussien vedenpitävyyttä, SUP-lautojen vakautta kuorman kanssa sekä harjoitelleet pelastautumista. Lopulta suuremmat suunnitelmat kutistuivat yhteen yöhön, joka sekin päätettiin viettää Kirkkorannassa, jolloin laudalle mukaan tulivat vain pienet eväät ja sadevaatteet. Syynä tähän olivat niin alueelle luvatut ukkoset kuin muut menot, jotka vaikuttivat heinäkuun lopun aikatauluihin. Autoa kotona pakatessa kyseenalaistin koko reissun järkevyyttä, koska yhtä yötä varten piti ottaa mukaan sekä SUP-laudat välineineen että rinkka telttoineen ja muine yöpymis- ja ruokatarvikkeineen. Onneksemme kuitenkin lähdimme edes yhdeksi yöksi, sillä vaikka retki oli lyhyt, se oli yksi hienoimmista luontoretkistämme!

Saavuimme Kolovedelle Kirkkorantaan vasta kuuden maissa torstai-iltana. Sää oli lämmin ja tuuli vähäistä. Kävimme ensin toteamassa, että kivikkoisesta ja mäkisestä Kirkkorannasta löytyi mukavasti telttapaikkoja, vaikkei niitä oltu Koloveden info-pdf:ään merkittykään. Sitten pumppasimme SUP-laudat kuntoon. Laituriin saapui juuri kolmihenkinen perhe kanooteilla. He kertoivat nähneensä saimaannorpan. Jospa meitäkin onnistaisi! Kolovesi nimittäin on saimaannorpan kotiseutua. Pian olimmekin jo vesillä ja lähdimme melomaan kohti Ukonniemen kärkeä.

Kirkkorannassa oli hyvä laituri ja tilaa ajaa autolla rantaan varusteita tuomaan.

Alkuun tuuli hieman, mutta siitä ei ollut haittaa. Heti Kirkkorannasta lähdettyämme saimme ihastella jylhiä kallioseinämiä aivan lähietäisyydeltä. Meriveteen tottunutta varsinaissuomalaista tumma ja kirkas järvivesi säväytti. Oli hiljaista ja fiilis kuin erämaassa. Lintujen ääniäkään ei juuri kuulunut. Meloimme verkkaisaa tahtia. Matka ei ollut tällä kertaa pääasia, vaan luonnossa oleminen.

Lyhyt melontamatka Ukonniemen kärkeen vei melkein tunnin. Vaikka SUP-lauta ei mikään vauhtihirmu kajakkiin verrattuna olekaan, kyllä sillä normaalisti huomattavasti nopeammin tulee edettyä. Nyt ei vaan ollut kiire. Ukonniemen kärjessä tuuli tyyntyi. Yhdellä melanvedolla liukui helposti useamman laudanmitan verran. Ilta-aurinko heijasti Ukonvuoren jyrkkiin kallioseiniin kuvioita vedestä. Olin juuri ihastetelemassa niitä, kun taaempana kuului molskahdus. Iso sellainen. Saimaannorppa tuli kuin tulikin tervehtimään meitä, mikä onnenpotku! Seisoimme kummatkin hiljaa laudoillamme ja katselimme sen menoa. Sen uidessa siitä näkyi vain pyöreä pää, joka loittoontui meistä pois päin.

Jatkoimme kohti Ukonvuorta, jossa rantauduimme maihin katsomaan 5000 vuotta vanhaa kalliomaalausta. Kalliomaalaukselle vie rantaan rakennetulta laiturilta lyhyt ja kivinen polku, jonka loppupäähän on rakennettu portaat ja näköalatasanne. Opasteen mukaan maalaus esitti jonkinlaista ihmistä, mutta me emme onnistuneet näkemään siinä oikein muuta kuin punertavan läiskän. Joka tapauksessa paikalta avautui hienot näköalat tyynelle Kolovedelle, ja pidimme siinä pienen evästauon.

Jylhää kallioseinämää Ukonvuoren tienoilla. Saimaannorppa näyttäytyi meille lähistöllä.

Laituri Ukonvuoren kalliomaalaukselle vievän polun alussa.

Ukonvuoren näköalapaikalla.

Jatkoimme matkaa kohti Ukonlahtea. Vesi oli peilityyni ja aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea. Oli aivan hiljaista. Tunnelmaa on vaikeaa kuvailla sanoin, mutta taianomainen, lumoava tai henkeäsalpaava voisi sopia. Tuntui suorastaan epätodelliselta lipua SUP-laudalla seisten halki liikkumattoman veden pinnan. Tuli jotenkin jännä tunne, jossa aika katoaa ja tunsi lipuvansa halki ikiaikaista, koskematonta luontoa. Jani sanoi, että ikään kuin paikassa ja hetkessä olisi jotain niin pyhää, että eläimetkin ovat hiljaa.

Ukonlahden perukoilla näimme ensin paljon majavan kaatamia tai työn alla olevia puita, ja lopulta tapasimme myös itse majavan. Käännyimme takaisin kohti Ukonvuorta. Alkoi tihkuttaa vettä. Pysähdyimme hetkeksi uudestaan kalliomaalausten kohdalle rakennetulla laiturilla ja puimme sadevaatteet päälle. Kirkkorantaan meloimme pienessä sateessa auringon laskiessa. Melontareissu Kirkkorannasta Ukonlahden perälle ja takaisin vei nelisen tuntia.

Melontaa täysin tyynessä Ukonlahdessa. 

Ukonlahti illan hämärtyessä.

Paluumatkalla Ukonvuoren tienoilla.

Auringonlasku Kolovedellä kevyessä tihkusateessa.

Jätimme SUP-laudat yöksi Kirkkorantaan puiden alle toivoen, että vielä seuraavana aamuna sää sallisi lyhyen melontaretken. Haimme autosta rinkan ja otsalamppujen valossa etsimme telttapaikan hieman kauempaa parkkipaikasta. Järven rannasta löytyi mukava paikka, hieman vino tosin. Ajattelimme, ettei se kuitenkaan haittaa, ja päätimme laittaa teltan siihen. Sade ropisi telttaan ja söimme siellä pientä iltapalaa. Kävimme peseytymässä lämpimässä järvivedessä. Rannalla oli vieressä iso rupikonna, jota meidän läsnäolomme ei näyttänyt liikuttavan pätkääkään.

Käydessämme nukkumaan ilmeni, että telttapaikan vinous toi mukanaan muitakin ongelmia kuin vain sen, että pää on hieman ylempänä kuin jalat. Liukaspintainen makuupussi ja niin ikään liukaspintainen puhallettava makuualusta nimittäin saivat aikaan liukumäkiefektin. Yöstä tuli yksi hullunkurisimmista kokemistani: välillä heräsin siihen, että olin liukunut jalkopäähän sikiöasentoon. Sieltä piti makuupussissa könytä toukkamaisesti ylöspäin. Näytti hassulta, kun aamulla heräsin ja näin Janin nukkuvan normaaliasennossa vieressäni. Kun pidin hetken silmiä kiinni ja ehkä nukahdin hetkeksi, Jani olikin seuraavaksi jalkopäässä yhtenä möykkynä 🙂 Molemmilla oli aamulla muistikuvia siitä, että oli käsillä tarrautunut patjan yläreunaan kiinni. Huolimatta hieman kummallisesti sujuneesta yöstä aamulla oli yllättävän levännyt olo.

Vino telttapaikka + liukas makuupussi + liukas makuualusta = yö liukumäessä 🙂

Aamiaismaisemia sateisena loppukesän aamuna.

Aamullakin tihkutti vielä hiukan, mutta se ei haitannut aamiaispuurojen keittelyä ulkona. Järvi oli edelleen peilityyni. Laitoimme tavarat kasaan, veimme rinkan autoon ja otimme tilalle melontavälineet. Lähdimme melomaan Kirkkorannasta kohti Hirviniemeä taaskin rauhallisella tahdilla. Majavan työn jälkiä näkyi paljon, mutta emme nähneet enää majavaa emmekä juuri muitakaan eläimiä. Ehdimme tehdä puolentoista tunnin melonnan, jonka jälkeen palasimme Kirkkorantaan. Mielellään olisimme olleet pidempään, mutta illaksi piti ehtiä Savonlinnaan.

SUP-laudan päällä seistessä on hyvät näkymät ihmetellä luontoa ja lipua hiljaa halki peilityynen veden.

Kotona oli harmittanut etukäteen, että Koloveden reissu kutistui vain yhden yön mittaiseksi. Onneksi kuitenkin lähdimme! Lyhytkin retki oli rauhoittava ja akkuja lataava, ja paikka oli lumoavan kaunis. Parasta oli hiljaisuus. Kolovedelle palataan vielä uudelleen paremmalla ajalla. Kajakilla voisi meloa samalla reissulla kätevästi Linnansaaren, Joutenveden ja Koloveden halki. Toisaalta, täällä ei kannata ahnehtia kilometrejä vaan nauttia rauhasta.

 

 

 

 

Retkiruokien valmistuksesta

Muutamat kaverini toivoivat juttua itsetehtyjen retkiruokien valmistamisesta, joten tässä sellainen nyt tulee. Aloitimme omien retkiruokien valmistamisen vasta vuonna 2015, eli aika aloittelijoita ollaan vielä. Aikaisemmin retkiruoka ostettiin kaupan valmisruokahyllystä (pussipastat, -padat yms), jolloin parin päivän päästä kaikki alkoi maistua mielestäni samalta. Vaikka itsetehdyt retkiruuat vaativatkin enemmän alkuvalmisteluita, vaivannäkö on sen arvoista. Ruokien tekeminen ja aterioiden kokoaminen itsessään on mukavaa puuhaa ja nostattaa retkitunnelmaa jo viikkoja ennen retkeä. Maku on parempaa, tietää mitä syö, ja ateriat saa pakattua pienempään tilaankin kuin kaupan pussipastat, joissa on paljon ilmaa ja pakettien terävät reunat repivät helposti muovipusseja tms. rikki.

En julkaise tässä blogissa reseptejä, sillä olen ottanut ne suoraan muista lähteistä. Retkiruokaa käsittelevistä blogeista olen lukenut eniten Tunturikeittiö-blogia. Todella hyvä perusteos on Raija Hentmanin Herkutellen luonnossa -kirja. Siinä on käsitelty kaikki olennainen retkiruuan valmistamisesta, mm. ruokien säilyvyys, erilaiset kuivausmenelmät, eri ruokien kuivausohjeet sekä paljon reseptejä. Tähän mennessä kaikki kokeilemani reseptit ovat olleet helppoja valmistaa, ja niissä on kivasti otettu huomioon myös kaupasta saatavat tuotteet (Lämmin kuppi –tuotteet, kastikkeet), joten ohjeet eivät kuitenkaan ole mitään tee-kaikki-alusta-lähtien-itse –hifistelyä.

Meillä retkiruokailun suunnittelu noudattaa pääpiirteissään seuraavia vaiheita:

1. Hahmottele ruokalista (mitä pitää kuivata itse? mitä voi ostaa ja mistä?)
2. Itsekuivatettavien ruokien kuivatus (mistä hankitaan raaka-aineet, miten kuivataan)
3. Kaupasta saatavien ruokien hankinta
4. Aterioiden ja päiväpussien kokoaminen

Kun valmistelut on tehty kotona huolella, retkellä ei tarvitse muuta tehdä kuin liottaa kuivatetut ruuat ja sitten valmistaa ateria. Aterioiden valmistus kestää yleensä n. 10-15 minuuttia siitä kun vesi kiehuu.

1.     Ruokien suunnittelu

Itse pidän kovasti ruokien suunnittelusta. Reseptejä selailen edellä mainitsemistani lähteistä (Hentmanin kirja sekä retkiblogit). Teen myös ruokakauppoihin etukäteen ”tiedusteluretkiä”. Esimerkiksi Prismasta saa valmiiksi joitakin kuivatuotteita (mm. sipuli ja vihannessekoitus) ja Punnitse & Säästä –kaupassa on monenlaisia kuivattuja marjoja ja esim. paprikaa ja tomaattia. Pienen kauppakävelyn ja/tai nettisurffailun jälkeen on parempi kuva siitä, mitä pitää itse kuivata ja minkä saa helposti kaupastakin.

2.     Ruokien kuivattaminen

Kuivatan pääasiassa lihaa. Ostan lihat yleensä paikallisesta kauppahallista ja käsittelen ne samana päivänä. Meillä on kiertoilmauuni, johon mahtuu kätevästi kaksi peltiä kerrallaan. Kuivatus tapahtuu matalassa lämpötilassa (50-70 astetta). Kiertoilmauunissa luukun voi pitää kiinni, mutta tavallisessa uunissa pitäisi laittaa lusikka tms. luukun väliin, jotta kosteus pääsee ulos. Aikaisemmin kuivatin tavallisten uunipeltien päällä, mutta keväällä sain vanhemmiltani kuvan jaloilla varustetun suht tiheän ritilän. Vielä parempi on kuvassa etualalla oleva, teräsritilästä väännetty teline. Telineet nopeuttavat selvästi kuivatusta, mutta ilmankin pärjää. Oman uunin normiritilä osoittautui liian harvaksi.

Kuivatustelineet.

Kuivattamisessa hankalin kysymys on se, mistä tietää milloin on valmista. Jos ruokia nimittäin kuivattaa liikaa, ne eivät enää ime vettä liotuksessa vaan ne jäävät koviksi kikkareiksi. Omien havaintoihini perustuen aineksien ulkonäkö muuttuu yleensä selvästi (väri muuttuu tummemmaksi), kun ne alkavat olla kuivia. Lisäksi ne ”helisevät” kun niitä kääntelee leivinpaperilla. Kuivatuksen aikana uunin luukkuun kertyy kosteutta (jota kannattaa välillä pyyhkiä pois). Loppuvaiheessa kosteutta ei enää juurikaan tule. Yleensä toimin niin, että kun alan miettiä että onkohan nyt kuivaa, pidän ruokia vielä puolisen tuntia uunissa. Näin olen onnistunut aika hyvin. Jos pakkausvaiheessa epäilyttää joku isompi palanen, heitän sen pois mieluummin kuin otan riskin että se homehduttaa koko erän.

Valmiit ruoat pakkaan minigrip-pusseihin valmiiksi, 1-2 dl:n annoksiksi (minigrip mini-koko vetää juuri ja juuri 2 dl). Yleensä katson tässä vaiheessa reseptistä valmiiksi tarkan määrän. Vaikka en olisikaan vielä päättänyt lopullisia reseptejä, kannattaa silti pakata pieniin pusseihin mieluummin kuin koko erää yhteen. Näin kaikki ei pilaannut, jos joukossa onkin kosteaksi jäänyt palanen. Säilytän liha-annoksia jääkaapissa tiiviissä muovirasiassa. Pyrin kuivattamaan lihoja tarpeen mukaan, jolloin ne eivät seiso kaapissa kuukausikaupalla. Toisaalta olen huomannut, että jääkaapissa on kiva pitää pari pussia kuivalihaa valmiina, jolloin on helppo lähteä pienelle retkelle hetken mielijohteestakin.

Kuivattua broilerin jauhelihaa, naudan jauhelihaa sekä teriyaki-marinoitua naudanlihaa.

Jauheliha

Käytän mahdollisimman vähärasvaista naudan jauhelihaa tai broilerin jauhelihaa. Jauheliha kypsennetään ensin paistinpannulla ”keittämällä”: pannuun laitetaan vajaan sentin kerros vettä, ja jauheliha kypsennetään siinä. Ei siis ruskiteta. Kypsenemisen aikana pilkon jauhelihaa koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi – mitä pienempää murua, sen parempi. Kaadan kypsät lihat metallisiivilään hetkeksi valumaan, ja sen jälkeen levitän ne kuivatustelineille tasaisesti. Kuivumisen aikana kääntelen lihoja välillä ja pilkon isompia kappaleita pienemmäksi. 500 g naudan jauhelihaa kuivui vajaassa neljässä tunnissa, tuloksena reilu 3 dl kuivalihaa. 600 g broilerin jauhelihaa kesti vajaa 5 tuntia, ja kuivalihaa tuli noin 4 dl. Molemmissa uunin lämpötila oli 60 astetta.

Broilerin jauhelihat kuivatuksen alussa.

Naudan liha

Kokonaista naudanlihaa olen käsitellyt (lihapalan muodosta johtuen) kahdella tavalla, joista molemmat onnistuivat hyvin. Lihapala kannattaa ensin laittaa hetkeksi pakastimeen, jolloin siitä saa terävällä veitsellä leikattua ohuita paloja. Tavassa a) leikkasin pitkittäin suht ohuita (alle sentin paksuisia) pitkulaisia suikaleita. Tavassa b) puolestaan poikkisyin niin ohuita viipaleita kuin mahdollista. Jos haluaa, palat voi laittaa muutamaksi tunniksi jääkaappiin marinoitumaan. Itse olen käyttänyt kaupan teriyaki-kastikkeita. Ylimääräiset kastikkeet pyyhitään talouspaperiin ennen kuin erä laitetaan kuivumaan. Tavassa a) ripustin suikaleet cocktail-tikkuihin ja asettelin tikut uuniritilälle, jolloin suikaleet riippuivat uunissa. Tavassa b) asettelin ohuen ohuet viipaleet kuivatustelineen päälle niin, etteivät ne menneet yhtään päällekkäin. Kuivat lihat on helppo leikellä keittiösaksilla pieniksi paloiksi.  Lihojen kuivuminen 70 asteisessa uunissa vie n. 8 tuntia, ja nykyään laitan ne yöksi uuniin. 1 dl kuivaa naudanlihaa vaatii n. 150 g tuoretta lihaa.

Naudanlihan kuivatus ripustamalla palat cocktail-tikkuihin. Tällä kertaa en vielä ollut tajunnut, että ylimääräinen marinointikastike kannattaisi pyyhkiä paperiin.

Broileri

Broilerin kuivatusta varten olen ostanut kaupasta grillatun kokonaisen broilerin, jolloin pääsee hyppäämään kypsennysvaiheen ohi. Otin broilerista kuivatusta varten rintaosan (kaikkein vähärasvaisinta) sekä vähärasvaisimmat palaset koivesta. Jäljelle jääneet, rasvaisemmat osat ollaan syöty saman tien lounaaksi. Broilerin liha leikataan poikkisyin n. 1-2 sentin paksuisiksi siivuiksi. Ohjeiden mukaan siivut kannattaa repiä pieniksi palasiksi käsin, jolloin kuulemma liha kuivuu nopeammin ja imee myös liotusvaiheessa vettä paremmin. Käsin repimisessä on sekin etu, että huomaa sitkeämmät kohdat jotka kannattaa poistaa ennen kuivatusta. Yhdestä broilerista saatu lihaerä kuivui 60 asteisessa uunissa vajaa 5 tuntia ja kuivalihaa tuli noin 4 dl.

Lohi

Viime retkelle kokeilin ensimmäistä kertaa kylmäsavustetun lohen kuivaamista. Hiukan epäilytti kalan rasvaisuus, mutta monesti sanotaan että ”kaikkea voi kuivata”, joten päätin kokeilla. Levitin kauppahallista ostetut, valmiiksi siivutetut kylmäsavulohiviipaleet kuivatustelineelle ja työnsin 60 asteiseen uuniin. Parin tunnin kuluttua siivuihin alkoi muodostua reikiä, ja tässä vaiheessa revin kahden haarukan avulla siivut pieniksi kappaleiksi. Kuivatus kesti nelisen tuntia. Kala jäi tietysti rasvaiseksi, mutta palaset muuttuivat kuivina koviksi ja tummemman oransseiksi. Lohi otettiin evääksi Karhunkierroksen vaellukselle, ja vuorokauden automatkan ajaksi pakkasin kalan varmuudeksi pieneen kylmälaukkuun. Lohi syötiin ekana päivänä, ja hyvin oli säilynyt. En kuitenkaan uskaltaisi tätä ottaa helteellä mukaan, mutta muuten kyllä kokeilemisen arvoinen juttu!

Sinihomejuusto

Sinihomejuusto tekee retkiruosta gourmeeta, jos sen mausta tykkää. Juuston tilavuus ei hirveästi pienene kuivatuksessa, joten viileämmällä säällä juuston voisi ottaa mukaan sellaisenaankin. Meillä ei ole koskaan ollut hellekelissä juustoa mukana, mutta hieman viileämmissä oloissa se on säilynyt kuivana oikein hyvin. Olen käyttänyt kolmionmallista Aura homejuustoa, jonka olen pilkkonut mahdollisimman pieniksi paloiksi ja laittanut 50 asteiseen uuniin. Palat näyttävät ensin siltä, että ne alkaisivat hiukan sulaa, mutta lopuksi ne muuttuvat keltaisemmiksi ja koviksi. Noin 70 grammasta juustoa tuli 1 dl kuivajuustoa kolmessa tunnissa.

Epäonnistuneet kokeilut

Monesti sanotaan, että ruokien kuivatus kannattaa aloittaa pakastevihanneksista, koska ne ovat kuulemma helppoja. Ensimmäinen kuivatuskokeiluni oli pakastemaissi. Se näytti kotona vielä ihan hyvältä, mutta kun retkellä siitä piti tehdä ruokaa, maissi oli homeessa. Eli ei ollutkaan tarpeeksi kuivaa. Tästä kuitenkin opin sen, että ruuat kannattaa pakata erillisiin pikkupusseihin. Lisäksi kannattaa pitää esim. soijarouhetta mukana, jolla voi korvata pilalle menneen komponentin.

Toinen epäonnistunut kokeilu oli pakastetut perunasuikaleet. Ne olivat uunissa yli 12 tuntia, jonka jälkeen uunista alkoi tulla imeltynyt haju. Tässä vaiheessa perunat menivät roskiin. Olin tyhmyyksissäni laittanut koko yhden kilon pussin kerralla uuniin, joten epäonnistuminen johtui luultavasti siitä, että tavaraa oli uunissa yksinkertaisesti liikaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pasta, riisi, couscous, perunamuusijauhe yms. ovat tarpeeksi monipuolisia enkä ole sittemmin tehnyt uusia perunakokeiluja.

Kolmas epäonnistumien oli hernekeitto. Teen yleensäkin itse hernekeiton, joten keittovaiheessa ei ollut mitään erikoista, tein vain keitosta paljon paksumpaa kuin normaalisti ja sauvasekoittimella tein siitä tasaisen soseen. Lihat kuivatin erikseen. Paksu keitto kuivui uunipellillä 10 tuntia. Kuivatuksen aikana tein soseen pintaan haarukalla ”raitoja”. Kaikki näytti sujuvan hyvin, mutta ilmeisesti kuivatin keittoa liian kauan, sillä retkellä se ei imenytkään kunnolla vettä. Kyllä sen syömään pystyi, mutta ei se kovin hyvää ollut. Koska koko hernekeitto-operaatio oli varsin työläs, en ehkä viitsi kokeilla sitä toistamiseen.

3.     Kaupasta saatavat tuotteet

Tässä lista keskeisimmistä (tällä hetkellä mieleen tulevista) ruoka-aineista, mitä olen löytänyt kaupasta. Listan ulkopuolelta aterioihin tarvitaan tietysti perusaineksia kuten pastaa, riisiä yms. mitä saa lähes joka kaupasta. Lisäksi voi kerätä talteen esim. hotelleista ja pikaruokapaikoista kahveja, ketsuppipusseja jne.

Prisma

• kuivattu sipulilastu (Risetti)
• kuivattu keittovihannes (Risetti; sis. sipuli, porkkana, nauris, purjo, persilja)
• punaisia linssejä (lyhyt keittoaika, proteiinipitoisia)
• Perunamuusijauhe (kastikkeiden kaveriksi)
• Perunahiutale (keittoihin, jolloin tulee sosemainen keitto)
• Lämmin Kuppi –tuotteita (osana keittopohjaa, makeat iltapalaksi)
• Pussikastikkeet (kastikepohjana esim. jauhelihakastikkeelle)
• Kermajauhe (Completa; kahviin maidon korvaajaksi, ruokiin kerman tilalle)
• Soijarouhe (hätävaraksi ja muutenkin jos tykkää)
• Annospuurot (todettu helpommaksi käyttää kuin isossa pussissa olevat puurohiutaleet; meillä kahdelle henkilölle 3 pussia sopiva määrä sopiva kun aamiaisella myös leipää)
• jaksamisleipä (viime reissun löydös: maistuu hyvältä sellaisenaan ilman voita ja on täyttävää. Miinuksena kallis hinta. Aamiaisleipinä oli Reissumiestä, mutta tätä syötiin aterian valmistumista odotellessa)
• meetvursti (parhaiten säilyvä leikkele)
• yksittäispakatut sulatejuustot (Hentmanin kirjan mukaan säilyvät hyvin; ovat hygieenisiä, mutta roskaa tulee enemmän)

Punnitse & Säästä

• Pähkinöitä ja kuivahedelmiä (välipalaksi kävelyn aikana)
• kuivattu paprika
• aurinkokuivattu tomaatti
• kuivattu omena (joihinkin ruokiin, jälkiruokiin)
• kuivattuja marjoja (mm. karpalo, mansikka, vadelma; karpalo ruokaan ja muut jälkkäreihin)
• auringonkukan- ja kurpitsansiemeniä (meillä aamupuuro vahvistetaan näillä)

Varuste.net

• munajauhe (Trek’n eat; esim. pasta carbonara tyylisiin ruokiin ja munakkaaseen: haisee oudolta kuivana mutta munakkaastakin tuli yllättävän ”normaali” ja hyvä)
• Hätävararuoka (Trek’n eat; 2 kpl kahden hengen aterioita, joilla pärjää yhden lisäpäivän hätätilanteessa)

Alko (erikoispäivien bonus!)

• Mango Fango puna- tai valkoviini 0,25 litran muovinen pullo 🙂

4.     Aterioiden ja päiväpussien kokoaminen

Aterioiden kokoaminen on mielestäni työläin vaihe, jos vaikkapa viikon ruoka-annokset kokoaa kerralla. Siitä selviytyy parhaiten kun varaa riittävästi aikaa (ei siis aloita vasta lähtöpäivänä) ja raivaa keittiön pöydälle tarpeeksi tilaa. Meille on vakiintuneet tietyt ”pisteet”, joissa tehdään tietyt asiat. Ruokapöydälle kootaan ensin kaikki, mitä aterioihin tarvitaan ja kaikki ylimääräinen pakkausmateriaali poistetaan. Yhdessä paikassa mitataan kuivaruuat omiin minigrip-pusseihinsa, toisessa pakataan mausteet folioihin, kolmanteen kohtaan kerätään aterian osaset, neljännessä kirjoitetaan reseptit jne.

Yhtä ateriaa varten pakkaan sen osat eri pusseihin, reseptistä riippuen. Esimerkiksi riisi/pasta omaan pussiinsa, liha omassa pussissaan, kuivakasvikset erikseen ja mausteet foliopapereista käärityissä putkiloissa. Kaikki nämä pikkupussit pakataan yhteen isompaan pussiin, joka sisältää kaiken muun ateriaan tarvittavan paitsi veden. Minigrip-pusseja siis kuluu aika paljon, mutta suurimman osan pystyy käyttämään uudelleen. Isompaan pussiin laitetaan tiivistelmä reseptistä siten että sen pystyy lukemaan ulkopuolelta. En kirjoita kokonaista reseptiä, vaan isolla tarvittavan vesimäärän ja muuten vain tiedon, missä vaiheessa mikäkin pikkupussi lisätään ja kokonaiskeittoajan.

Kun kaikki lounaat, päivälliset ja jälkiruuat on koottu omiksi ateriapusseikseen, kokoan nämä vielä päiväpusseihin. Vaihtoehtoisesti voisi koota kaikki lounaat omaan pussiinsa, päivälliset omaan jne. Päiväpusseiksi käteviä ovat Eskimon 3 litran Vetsku-pussit, joissa on vetoketjumainen sulkumekanismi. Yksi päiväpussi sisältää meillä

• aamiaispuurot 3 kpl annospusseja
• 2 kpl minigrip mini-pusseissa pähkinöitä ja kuivahedelmiä välipalaksi
• lounas
• päivällinen
• jälkiruoka
• suklaata
• (mahdollisesti annospusseissa pikakahvia, kaakaota tms.)

Päiväpussien lisäksi yksi Vetsku-pussi on ”jääkaappipussi” (voita, juustoa, meetvurstia, tomaattisosetta) ja toinen Vetsku-pussi on ”yleispussi” (soijarouhetta, kahvia, siemeniä, näkkileipää yms.). Aamiaiselle tarkoitetut ruisleivät kulkevat sellaisenaan.

Kuuden vuorokauden ruuat kahdelle. Puuropaketit on vielä purkamatta ja päiväpussit kokoamatta. Tämän lisäksi tuli vielä Reissumiestä, meetvurstia, sulatejuustoa, voita ja tomaattikastiketta.

Retkellä

Kaikki tähän asti kerrotut asiat tehdään kotona, jotta retkellä hyvä ruoka valmistuu nopeasti ja vaivattomasti. Ainoa asia, mitä pitää etukäteen muistaa, on kuivaruokien liottaminen. Naudanliha kannattaa laittaa likoamaan vaikka jo edellisenä iltana tai viimeistään aamulla, jos sitä syödään päivälliseksi. Muut kuivaruuat laitan likoamaan edellisellä aterialla (aamiaisella lounaaksi, lounaalla päivälliseksi). Liotusastioina meillä on kaksi vesitiivistä Orthexin muovirasiaa, jotka ovat osoittautuneet helposti pestäviksi. Jos liottaa esim. homejuustoa tai jotain muuta sotkevaa ja rasvaista ruokaa, liotusvesi kannattaa laittaa suoraan minigrip-pussiin jos sinne vain mahtuu ja pussi rasiaan. Tiskaaminen on siten helpompaa.

Liotusrasia. Kuvassa kotona käytettävä litran purkki, retkellä käytämme 2 kpl vastaavia puolen litran rasioita.

Kun nämä esivalmistelut on tehty, ruoka valmistuu nopeasti. Yleensä valmistusajan määrää pastan tai riisin kypsyminen. Tiskaamista helpottaa kun toisen annos laitetaan retkilautaselle ja toinen syö loput suoraan kattilasta. Kahden kattilan trangia-setti on ollut kätevä, koska heti kun ruoka on valmista, toisessa kattilassa voi alkaa keittää vettä jos on tarvis.

Basmatiriisipohjainen pata kuivatusta broilerista, paprikasta, tomaatista ja keittovihanneksista. Mausteena homejuustoa. Bonuksena löytyi reitin varrelta muutama tuore kanttarelli.

Karhunkierros

Lyhyesti

• ti 7.6. – la 11.6.2016
• Karhunkierros Hautajärveltä Rukalle, 82 km
• Hienosti yhden vaellusreitin varrella monenlaista luontoa ja mahtavia maisemia. Vaikka ei ollut vielä sesonkiaika, väkeä oli jo varsin runsaasti liikkeellä. Jos haluaa omaa rauhaa, Suomen suosituin vaellusreitti ei ole paras mahdollinen kohde, mutta luonto on niin upeaa että ainakin kerran elämässä reitti kannattaa kulkea.

 

Päivä 1. Hautajärvi – Savijoki, n. 15 km

Kesän 2016 vaelluskohteeksi olimme päättäneet ottaa legendaarisen Karhunkierroksen. Suhtauduimme alusta lähtien vaellukseen varsin rennolla otteella, emmekä olleet kotona juurikaan suunnitelleet missä yöpyisimme milloinkin vaan ajattelimme edetä fiiliksen mukaan. Olimme kuitenkin suunnitelleet retkemme niin, että yöpyisimme omassa teltassa ja muutenkin kaikki ruuat, kaasut, retkikeitin ym. tarvikkeet olivat alusta lähtien mukana. Karhunkierroksenhan voisi vaeltaa läpi paljon keveämmälläkin varustuksella luottaen (mahdollisesti täysiin) autiotupiin sekä niiden kaasuliesiin. Lisäksi reitin keskivaiheille osuu Oulangan luontokeskus, josta olisi mahdollista ostaa lisääkin ruokaa mukaan, joten kaikkea ei ole pakko kantaa mukana alusta lähtien.

Tarkoituksenamme oli jättää auto Rukalle ja matkustaa Karhunkierros-bussilla Hautajärvelle. Nimi Karhunkierros on harhaanjohtava, sillä kyseessä ei suinkaan ole ympyräreitti vaan alku- ja loppupisteet ovat kaukana toisistaan. Rukan kylässä kohtasimme kuitenkin ongelmia löytää autolle ilmaista parkkipaikkaa. Omituista kyllä, ilmaiset parkkipaikat olivat varattuja vaikka joka paikka Rukan kylässä oli tuolla viikolla suljettu. Ajeltuamme ympäri aluetta jouduimme lopulta ajamaan auton Rukan taakse Saaruan parkkipaikalle. Siinä kävi sitten niin, että Karhunkierroksen viimeinen kilometri eli Rukan ylitys käveltiin sitten täydellä rinkalla heti alkuun. Olin ollut kotona hiukan huolissani rinkkani painosta, mutta suhteellisen kevyesti täydellä 23 kg:n rinkallakin yhden laskettelurinteen nousi. Monet olivat etukäteen pelotelleet Rukan noususta. Lähinnä huvitti, että tässä sitä taas ollaan heti alkuun laskettelurinnettä nousemassa. Aiemmilta Saksan Alppireissuilta jyrkät nousut ja hidas, tasaisen tappava nousutekniikka ovat tulleet tutuksi, joten tämä ei niin pahalta tuntunut.

Olimme Rukan kylässä lähes kolme tuntia ennen Karhunkierros-bussin lähtöä. Olimme ajatelleet syödä lounasta Rukalla ennen lähtöä, mutta mikään paikka ei tuona päivänä ollut auki. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut viisasta kotona selvittää parkkipaikka-asiat ja aukioloajat etukäteen. Koska aikaa oli sen verran paljon, päädyimme lopulta ottamaan taksin Hautajärvelle, joka kustansi 75 euroa.

Olimme Hautajärvellä klo 13. Karhunkierroksen luontokeskuskaan ei ollut tuohon aikaan auki. Vettä onneksi sai kuitenkin talon takaa, ja otettuamme juomavedet mukaan pääsimme astelemaan portin ali vaellusreitille.

Karhunkierroksen alku…

… ja loppu.

Alkuosuus oli helppoa maastoa ja soiden ylittäviä pitkospuita. Ilokseni näimme melkein heti kaksi kuukkelia, joita en ollut aikaisemmin nähnytkään. Suon laidalla oli myös poroja. Vajaan parin tunnin jälkeen saavuimme Perttumakosken laavulle, jossa keittelimme ensimmäisen lounaan. Matka jatkui tasaisena, helppona polkuna Savinajokea seuraillen. Jätimme hetkeksi rinkat polun varteen ja kävimme katsomassa Rupakiveä.

Lounas ja kahvit Perttumakosken laavulla.

Rupakivi.

Savimajokea.

Polku Rupakiveltä Savilammelle oli paikoin rankempaa juurakkoista mäkeä täydellä rinkalla. Päätimme jäädä yöksi Savilammelle telttaan. Autiotuvassa oli vanhempi pariskunta. Tulevaksi yöksi oli luvattu myrskyä, mutta halusimme silti telttaan. Tällä reissulla matkassa oli ensimmäistä kertaa upouusi Hilleberg, ja pakkohan sitä oli päästä heti kokeilemaan. Vanha Fjällrävenin Akka View oli viime vuoden sääoloiltaan haasteellisen Haltin reissun jälkeen alkanut hiukan arveluttamaan. Tulkoon myrsky, kyllä Hilleberg sen kestää! Telttapaikkaa valitessamme katselimme kuitenkin puita sillä silmällä, ettei ainakaan ole mikään valmiiksi kallellaan oleva kelo juuri teltan kohdalla. Löysimmekin teltalle tosi kivan rauhaisen sopen hieman etäämmältä autiotuvasta lähempää Savilampea, jossa saimme olla rauhassa.

Teimme tulet autiotuvan nuotiopaikalle ja aloin keitellä illalliseksi savulohipastaa. Olimme itse koonneet kotona kaikki ruokamme kuiva-aineista valmiiksi aterioiksi ja kuivanneet käyttämämme lihat itse. Tällä kertaa kokeilussa oli myös kuivattu kylmäsavulohi, joka maistuikin maukkaalta! Hyttysiä vaan oli jonkin verran, ja ne vähän häiritsivät ruokailua. Saatuamme syötyä paikalle ilmestyi muitakin: 4 hengen virolaisporukka, 2 helsinkiläistyttöä sekä lohjalainen nuorimies. Oikeastaan suurin huolenaiheeni Karhunkierrosta koskien oli etukäteen ollut se, että onko reitillä paljon muitakin ihmisiä. Nyt nuotiopaikan jakoi heti 7 muuta ihmistä ja kaksi lisää oli autiotuvassa. Alkoi hiukan harmittaa kaikki melu ja häslinki. Normaalissa elämässäkään en erityisemmin nauti ihmisten kanssa olemisesta, ja retkillä ihmistensietokykyni alkaa nopeasti lähestyä nollaa. Yksi virolaisista oli erikoinen tapaus: hän oli ekaa kertaa vaeltamassa ja hän valitteli kun rinkka painoi 27 kg ja väsymys oli iskenyt heti. Sitten hän kaivoi rinkastaan jos minkälaista vempainta (hyttysten karkotin oli kyllä kiva juttu!), ja tietty kaljatölkkejä nyt aina jaksaa kantaa mukana. Lohjalainen nuorimies oli käynyt eräopasopintoja ja oli reissussa ilman telttaa, makuupussia saati makuualustaa vaikka yölämpötilaksi oli luvattu nollaa. Iltapalaksi tämä kaveri veti makkaraa ja viinaa. Asenne varmaan lämmittää tarpeeksi.

Onneksemme olimme saaneet teltan etäämmälle, ja kaikki muut majoittuvat autiotupaan. Löysimme myös telttamme läheltä yksityisen peseytymispaikan Savilammen rannasta. Kävimme nukkumaan uuteen, hienoon Hillebergiimme. Pian alkoi hiljalleen sadella ja sateen ropinaan oli kiva nukahtaa.

Päivä 2. Savilampi – Runsulampi, n. 10 km

Yöllä nukutti tosi hyvin. Aikaisemmin teltassa nukkuminen on ollut minulle vaikeaa, kun on ollut ahdasta ja kosteaa. Nyt ei ollut kumpaakaan. Eikä sitä myrskyäkään yöllä tullut, tai ainakaan me emme tienneet sellaisesta mitään. Aamulla tosin satoi edelleen kun kahdeksan aikaan heräilimme. Söimme ensin teltassa aamiaisleivät, ja Jani keitti teltan ulkopuolella vettä pysyen itse absidissa sateensuojassa. Saimme syödä puurot ja kahvitkin teltan suojissa. Tutkimme karttaa ja pohdimme, mitä tekisimme: lähdemmekö sateeseen vai jäämmekö tähän. Olimme varanneet ruokaa kuudeksi päiväksi ja vielä yhden hätävarapäivänkin, joten ei olisi haitannut, vaikkemme olisi edenneet ollenkaan. Sade ropisi mukavasti telttaan ja päätimme jatkaa unia.

Aamupäivän päiväunilla sadetta pitämässä.

Nukuttuamme vielä pari tuntia heräsimme lintujen lauluun ja aurinkoon. Sade oli lakannut ja ulkona oli hieno ilma. Siirryimme tekemään lounasta autiotupaan. Iloksemme huomasimme, että tupa oli tyhjä ja kaikki muut olivat ilmeisesti lähteneet aamulla sateeseen.

Kävimme ilman rinkkoja katsomassa Oulanganköngästä. Sinne pääseminen edellytti aika monen portaan nousua, mutta maisemat olivat hienoja. Varsinaista Karhunkierrosta lähdimme jatkamaan vasta puoli neljän maissa auringonpaisteessa.

Riippusilta Savijoen autiotuvan kulmalla.

Savijoen autiotupa ja pieni hiekkaranta joen äärellä.

Kohti Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Taivalkönkään autiotuvan kohdalla oli nälkä, joten päätimme tehdä päivällisen siinä. Jani teki tulet kamiinaan ja meni ulos ottamaan valokuvia. Minä tein sillä aikaa ruokaa, tällä kertaa kermaista lihakastiketta yrttiperunamuusin kanssa ja jälkiruoaksi cappuccinounelmaa. Nam! Menin huuhtelemaan astioita ja rantalaiturin äärellä odotti parvi ahnaita pikkusärkiä, jotka kävivät innolla suklaisen cappuccinounelman jäänteiden kimppuun. Niitä oli hauska seurata. Laitoin käden veteen ja ne tulivat näykkimään sormiakin, mikä tuntui hassulta.

Taivalkönkäällä oli mahtavat maisemat ja ilta-aurinko kultasi tyynen vedenpinnan sekä vihreät koivunlehdet. Järripeippo paistatteli koivun oksalla ilta-auringossa. Matka jatkui pitkin tasaista hiekkamaata ja oli ilo kulkea auringossa eikä hyttysetkään pahemmin kiusanneet.

Taivalkönkään 2-kerroksinen autiotupa.

Jokaisessa käymässämme autiotuvassa oli kaasuliesti, Taivalkönkäällä sisällä tuvassa, monessa muussa paikassa ulkona kuistilla.

Tällä kertaa annoskokoja oli kasvatettu viime vuoden reissuun nähden, eikä nälkä juuri päässytkään aiheuttamaan närää.

Taivalköngäs.

Taivalköngäs.

Upeaa maisemaa ilta-auringossa.

Päätimme jäädä yöksi Runsulammen telttapaikalle. Lähdimme seuraamaan pientä polkua ja löysimme taas kivan, syrjäisän telttapaikan aivan Runsulammen rannalta. Söimme vielä iltapalaksi munakkaan ja omenapaistosta. Kun aurinko alkoi laskea, ilma alkoi selvästi kylmetä ja käsiä alkoi palella. Oli tulossa kylmä yö. Kävimme pesulla joessa ja menimme nukkumaan. Riemuksemme emme kohdanneet tänään yhtäkään muuta ihmistä!

Telttailua Runsulammen pikkupolun päässä olevalla syrjäisellä paikalla.

Päivä 3. Runsulampi – Jussinkämppä, n. 20 km

Heräsin yöllä ja kelloni mukaan lämpötila oli +2 astetta. Onneksi olimme ottaneet paksut makuupussit mukaan, joten ei ollut hätää. Vedin makuupussin hupun vain takaisin päähän ja jatkoin makoisia unia.

Nousimme kahdeksan maissa auringon paistaessa pilvien lomasta. Tämä olikin erityinen päivä, sillä tänään juhlittiin 9-vuotishääpäiväämme! Sitä varten olimme suunnitelleet hieman poikkeavaa ohjelmaa ja ruokaa. Olimme jopa tätä päivää varten kantaneet pieniä muovisia punaviinipulloja mukanamme. Ulkoilma-aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa kymmenen maissa. Pian vastaan tuli leirintäalue ja kartan mukaan siellä oli sauna. Kävimme kysymässä kioskin myyjältä, pääsisimmekö saunaan. Aluksi hän sanoi, että sinne pääsee vain iltaisin, mutta loppujen lopuksi pääsimme 3,50 euroa/nenä korvausta vastaan saunaan. Niinpä saunoimme kahden kesken komeassa rantasaunassa ja pulahdimme välillä lampeen. Luksusta!

Helppokulkuista mäntymetsää Runsulammen tienoilla.

Sauna!

Saunomisen jälkeen taivas meni pilveen. Tullessamme Oulangan luontokeskuksen kohdalle alkoi sataa. Päätimme syödä lounasta luontokeskuksessa sillä toiveella, että sade menisi sillä aikaa ohi. Tuntui suorastaan huijaukselta syödä kesken kaiken posliinilautasilta lohikiusausta ja käydä tavallisessa vessassa. Ihmisiäkin oli taas ihan liikaa. Luontokeskuksessa oli paljon ulkomaisia eläkeläisiä oppaan kanssa linturetkellä.

Sade ei lakannut. Itse asiassa se ei lakannut koko loppupäivänä, joten matka Jussinkämpälle sujui sateessa, mutta sade ei sentään ollut kovaa, lähinnä sumumaista tihkusadetta. Pian luontokeskuksen jälkeen oli Kiutaköngäs, joka oli ihan hieno vesiputous. Porukkaa oli liikkeellä sen verran, että emme kauaa siinä seisseet vaan jatkoimme matkaa kohti Ansakämppää. Reitti kulki helppokulkuista polkua hiekkaharjulla jokea myötäillen hienoissa maisemissa.

Kiutaköngäs.

Kohti Ansakämppää.

Olimme Ansakämpällä noin kolmen, neljän maissa eikä siellä ollut muita. Tämä autiotupa sijaitsi jyrkkien portaiden alapäässä. Teimme isossa ja hienossa autiotuvassa lounaaksi hääpäivän kunniaksi tacoja. Nähtävästi osaan pakata rinkkani aika hyvin, sillä olin onnistunut kuljettamaan tacokuoret omassa paketissaan ehjänä tänne saakka. Pian tupaan tuli muitakin ja lähdimme kävelemään kohti Jussinkämppää.

Tacokastikkeen kokkailua Ansakämpällä.

Hääpäivätaco 🙂

Ansakämpältä lähdettäessä polku jatkui vähän aikaa harjua pitkin jokimaisemissa, mutta pian se muuttui juurakkoiseksi ja mäkiseksi. Sade oli liukastanut juuret ja tehnyt polusta mutaista. Joki hävisi näkyvistä eikä sen ihmeempiä maisemia ollut. Mutaista polkua pitkin eteneminen oli tietysti hieman harmillista, mutta muistissa oli vielä paljon, paljon pahemmat olosuhteet ja upottavat kuraiset polut viime vuoden Haltin reissulta, joten sitä kokemusta vasten peilaten tämä oli vain hyvin pieni kiusa. Matkan puolivälikin osui tälle taipaleelle. Karhunkierroksella kilometrit on merkitty, joten pysyi hyvin kärryillä siitä, missä mennään. Meille kilometritolppa merkitsi myös aina pientä juomataukoa. Se oli kätevä muistutus juoda välillä, sillä helposti kävellessä katoaa ajantaju eikä muista juoda riittävän usein.

Puolivälin kilometritolppa!

Jussinkämpälle saapuessamme rinkan kantolaitteet ja päällä olevat vaatteet olivat märkiä, joten vastahakoisesti päätimme yöpyä autiotuvassa. Autiotupa on muuten tällä reitillä vähän hassu käsite, sillä ne ovat kaikkea muuta kuin autioita. Nytkin tuvassa oli jo 7 muuta ihmistä, ja jaoimme makuulaverin erään miehen kanssa. Osa porukasta oli jo nukkumassa, joten yritimme toimia mahdollisimman hiljaa ja ripustelimme tavaroitamme kuivumaan. Meillä oli tarkoitus tehdä hääpäiväillalliseksi pasta carbonaraa punaviinin kera ja olin jo aamulla laittanut kuivatut naudanlihat veteen likoamaan. Koska päivän aikana olimme syöneet jo luontokeskuksessa eikä tacoistakaan ollut paljon aikaa, päätimme jättää ruuan tekemättä. Pasta carbonaran sijaan nautimme hääpäiväillalliseksi pelkät liotetut kuivalihat kylmänä suoraan purkista ruissnacksien kanssa sateisella autiotuvan kuistilla. Miten juhlavaa! Nauratti kyllä, ja tämä hääpäiväateria jäi varmasti mieleen. Päätimme säästää viinin tuonnemmaksi.

Yritimme käydä nukkumaan autiotupaan. Tai Jani nukkuikin, minä en. Tuvassa oli kuumaa ja kosteaa. Minulla oli makuupussi, jonka mukavuuslämpötila on vain pari astetta plussan puolella. Tuvassa oli 20 astetta, ja koko ajan oli hiki vaikka yritin pitää makuupussia vain peittona. Autiotuvassa on sekin juttu, että aina jollakin on jotain tekemistä. Alkuillasta (tai yöstä) pari naista laittoi vielä ruokaa tuvassa ja suunnitteli huomisen matkaa. Joku kävi huussissa. Samalla laverilla nukkunut mies päätti jatkaa matkaa kello yksi yöllä ja mietin että tekisimme saman. Sitten sain kuin sainkin hieman unta.

Päivä 4. Jussinkämppä – Porontimajoki, n. 22 km

Heräsin hikisenä viideltä ja kurkku oli kipeä. Nyt tuli mitta täyteen autiotupaa. Herätin Janin ja menimme pihapiirissä olevaan kotaan tekemään tulet ja aamiaista. Sade jatkui edelleen hiukan. Kuukkeli kävi syömässä aamiaiseksi jonkun pihalle heittämiä nuudeleita. Tavarat sentään olivat kuivuneet yön aikana, joten oli siitä kärvistämisestä edes jotakin hyötyä.

Polku jatkui juurakkoisena ja savisena ilman sen hienompia näköaloja. Kuljimme tihkusateessa kohti Kitkajoen rannalla olevaa ensimmäistä nuotiopaikkaa. Tämä oli koko matkalla ainoa väli jolloin oikeasti otti päähän että oli tullut tänne lähdettyä. Kurkku tuntui kipeältä, ja toisaalta oli hiki ja toisaalta paleli.

Kitkajoelle päästyämme sade lakkasi sopivasti. Jani teki nuotion ja minä keitin kuumat kaakaot. Kaakao, ranskanpastillit ja sateen loppuminen nostivat mielialaa. Kodasta tuli porukkaa hakemaan vettä joesta. Kota oli kuulemma ollut yön täynnä väkeä. Lisäksi jotkut olivat teltassa. Porukkaa oli paljon liikkeellä säästä huolimatta.

Matka jatkui hienoissa maisemissa aivan Kitkajoen rantoja pitkin. Osittain polku oli rinkan kanssa vaikeakulkuistakin, sillä joissakin kohdissa piti edetä kieli keskellä suuta, ettei horjahda jokeen. Sauvoista oli hyötyä. Bongasimme kaksi koskikaraa niiailemassa Kitkajoen kivillä. En silloin vielä tiennyt, että ne ovatkin Suomessa uhanalaisia: tämä tieto osui silmiin heti kotiin tultuamme tuoreesta Latu & Polku –lehdestä. Ennen Karhunkierroksen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli muutamia pitkähköjä nousuja ja vaihdoimme kevyempään vaatetukseen.

Kitkajoella.

Polku kulkee pitkän matkaa aivan joen viertä.

Pysähdyimme Harrisuvannon laavulle tekemään lounaaksi intialaista linssipataa. Aluksi paikalla ei ollut muita ja ilmakin oli hyvä. Pian laavulle alkoi kuitenkin tuulla aika kylmästi, ja piti taas pukea paksumpaa taukovaatetusta päälle. Pian alkoi myös kuulua hirveää mekkalaa: paikalle pölähti 30-päinen rippileiriporukka! Olimme ajatelleet, että voisimme lepäillä laavulla hieman pidempäänkin, mutta kylmyys ja väenpaljous muuttivat suunnitelmia. Paikalle tuli myös muutamia Pienen Karhunkierroksen kiertäjiä, ja osa tuli samalle nuotiolle. Toisaalta oli ihan hauskaakin kertoa ihmetteleville ihmisille kokemuksia jo yli 50 kilometriä kestäneestä vaelluksesta: kaikkihan eivät välttämättä edes ole nähneet miten retkikeittimellä ruokaa tehdään. Hauska tapaus oli myös eräs isä ja noin 5-vuotias poika, jotka tulivat laavulle tekemään kalakeittoa tuoreesta lohesta. Isä loi merkitseviä katseita melkoista ääntä pitäviin rippikoululaisiin ja huokaisi ”luonnon rauhaa”. Tämän seurauksena pikkupoika kajautti oikein kuuluvasti ilmoille ”LUONNON RAUHAA” 🙂 Päätimme, että Pieneltä Karhunkierrokselta olisi syytä päästä yöksi tarpeeksi kauas, jotta meillä olisi jonkinlaista toivoa siitä luonnon rauhasta.

Näkymä Harrisuvannon laavulta.

Matka jatkui Pientä Karhunkierrosta seuraillen hienoissa maisemissa. Ilma oli aika koleaa ja jotenkin väsytti, vaikka juuri olimme syöneet. Yöunet tosin olivat jääneet lyhyiksi. Kurkku oli edelleen hiukan kipeä ja ajattelin, että voisimme keittää lämpimät juomat Siilastuvalla. Tupa oli tietenkin aivan täynnä, ja pihallakin oli aika paljon porukkaa. Jatkoimme matkaa hieman alakuloisissa tunnelmissa. Väsytti ja paleli hiukan, ja pelkäsin että minulla on kuumetta. Jyrävän putous oli kyllä hieno, ja otimme joesta vesipullot täyteen.

Näkymiä Pienen Karhunkierroksen varrelta.

Jyrävä.

Pian Karhunkierros erkani Pienestä Karhunkierroksesta. Pidimme taukoa lähellä risteystä hiekkaisen harjun päällä, johon ei tuullut ja aurinkokin hiukan paistoi. Söimme leipää ja joimme kahvia. Olo alkoi hiukan parantua. Haaveilin kuitenkin kovasti siitä, että saisin köllistyä oman teltan suojaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.

Onneksi matka jatkui helpossa hiekkamaastossa. Kansallispuiston rajakin jäi taakse, joten periaatteessa teltan olisi voinut laittaa mihin tahansa. Iso-Lummiskon lähellä oli mukavan näköinen paikka, jossa telttaa oli pidetty ennenkin ja harkitsimme jäämistä siihen yöksi. Päätimme kuitenkin jatkaa.

Kohtasimme matkalla Savijoen autiotuvalla tapaamamme lohjalaismiehen sekä mukavan, ikäisemme pariskunnan. Juttelimme hetken ja jatkoimme kohti lähellä olevaa laavua, jonne ajattelimme laittaa teltan. Saavuttuamme laavulle totesimme kuitenkin, että paikka oli varsin hyttyspitoinen. Lohjalaismies oli kiertänyt Karhunkierroksen viime vuonna ja hän tiesi kertoa, että noin neljän kilometrin matka Porontimajoen tuvalle oli helppoa maastoa ja sieltä saisi myös paremmin juomavettä vuolaana virtaavasta joesta.

Niinpä päätimme jatkaa Porontimajoelle saakka. Olin yhtäkkiä saanut jonkin piristysruiskeen ja askel kulki nyt kevyesti, vaikka aiemmin päivällä oli ollut väsynyt ja kipeä olo. Nyt siitä ei ollut tietoakaan, ja matka Porontimajoelle kulki helpossa maastossa mukavasti.

Porontimajoella oli pieniä autiotupia kaksin kappalein, joista vanhempi oli rakennettu hienosti joen päälle. Pystytimme teltan, ja myös pariskunta ja nuorimies saapuivat paikalle. Pariskunnalla oli myös uusi Hillebergin teltta, heillä kolmen hengen Nallo ja meillä Keron. Oli hauskaa tutustua toistemme telttoihin ja olo oli kuin oltaisiin verrattu mersuja kavereiden kesken. Yhdessä tuumin totesimme, että huipputeltat olemme hommanneet. En olisi uskonut, kuinka iso ero teltoilla voi olla. Vanha Fjällrävenkin oli ihan ok, ahdas tosin, mutta ero Hillebergiin oli kuin yöllä ja päivällä.

Vanhempi Porontimajoen autiotuvista oli rakennettu hienosti joen päälle.

Porontimajoella kaasuliesi oli keittokatoksessa. Etualalla oli myös laavu ja nuotiopaikka.

Ilta meni mukavasti yhdessä ruokia keitellessä. Meillä oli tällä kertaa listalla jauhelihakastiketta perunamuusilla. Pariskunta paljastui liikunnanohjaajiksi, ja he olivat koulutuksen puitteissa käyneet enemmänkin retkeilemässä niin kesällä kuin talvella, samoin kuin lohjalainen nuorimies. Kiintoisaa puheenaihetta siis riitti.

Ilma alkoi kylmetä ja vetäydyimme loppuillaksi omaan telttaamme, jossa nautimme ne eiliseksi tarkoitetut punaviinit kahden kesken. Lohjalaisella nuorella miehellä oli edelleen viinapullo tallella, josta hän olisi tarjonnut muillekin. Naurettiin teltassa, että me vanhat ja viisaat juodaan omat juomamme teltan suojissa salaa eikä jaeta muille 🙂 Viimeisenä iltana muistin senkin, että olin ottanut matkaan mukaan käsivoidetta. Retkeily on tavaroiden tunkemista mahdollisimman pieneen tilaan kaikenlaisiin nyssäköihin, vetoketjujen ja minigrip-pussien avaamista ja sulkemista, teltan narujen kiinnitystä ja paljon muuta puuhaa, jossa kynsien sivut olivat jo tähän mennessä hiukan verillä. Käsivoiteen löytyminen oli juhlaa!

Päivä 5. Porontimajoki – Ruka, n. 15 km

Yöllä nukutti taas teltassa hyvin ja heräilimme seitsemän maissa. Yöllä oli satanut. Keittelimme aamupuurot keittokatoksessa eilisiltaisen porukan kesken. Tunnelma oli hilpeä, sillä tämä olisi kaikille reissun viimeinen päivä. Se tarkoitti sitä, että nyt sai syödä oikein urakalla. Kaikilla oli ruokaa jäljellä vaikka kuinka paljon, sillä jokainen oli kulkenut reitin aiottua rivakammin. Rinkkaa piti kuitenkin keventää, sillä Karhunkierroksen rankin osuus olisi vasta edessäpäin.

Menimme telttaan pakkaamaan tavaroita, ja silloin alkoi sataa. Sateen ropina rauhoitti, emmekä pitäneet kiirettä. Lisäksi naapurin nainen Nallo-teltassa lauloi kauniisti. Sade ei kuitenkaan osoittanut taukoamisen merkkejä, joten pakkasimme teltan märkänä mukaan. Otimme kaikki pullot täyteen vettä Porotimajoelta, sillä kartan mukaan vesipaikkoja ei loppumatkasta kovinkaan paljon ollut. Parista suolammesta olisi voinut keittää vettä, mutta me pärjäsimme näillä vesillä reitin loppuun.

Sade jatkui noin tunnin verran. Alkumatkasta polku oli helppoa metsäpolkua ja vähän matkaa kuljettiin ihan hiekkatietä pitkinkin. Pariskunta ja nuorimies olivat lähteneet meitä ennen, mutta saimme heidät kiinni ja sauvojen ansiosta etenimme nopeampaa tahtia. Pysähdyimme Iso Kuikkalammen laavulle syömään, kun ruokaa kerran riitti. Teimme megaisot leivät ja tungimme niihin kaikki loput juustot ja meetvurstit mitä oli jäljellä. Yhtä jälkiruokaa varten meillä oli ollut mukana myös hiukan marenkia, mutta se jälkiruoka jäi tekemättä. Marengit olivat olleet kotona kaapissa jo monta kuukautta ja kotona ne maistuivat hieman oudoilta, mutta nyt nekin hotkittiin hetkessä ja ne olivat suurta herkkua.

Viimeinen osuus Karhunkierroksesta oli rankaa vaaroille kiipeämistä ja niiltä laskeutumista. Saapuessamme Konttaisen näköalapaikalle sää oli aurinkoinen, ei tuullut yhtään eikä korkealla ollut hyttysiä. Maisemat olivat upeita yli järvien ja metsien. Päätimme tehdä lounaan siinä. Kerrankin sattui niin, että lounasmaisemat ja ilma olivat kuin jostakin vaellusesitteestä. Itse tehty jauhelihakeitto maistui hyvältä ja kahvit vielä siihen päälle. Valoisana puolena oli myös se, että rinkasta lähti kertaheitolla reippaasti painoa kun vettä ja ruokaa siirtyi rinkasta vatsaan.

Ruka näkyvissä, mutta matkaa sinne oli vielä kymmenisen kilometriä.

Vaaramaisemaa.

Hienoin lounaspaikka ja parhaat jauhelihakeitot ikinä!

Maisema Konttaiselta.

Maisema Konttaiselta.

Edessä oli vielä Valtavaaralle nousu, joka oli rankkaa puuhaa. Mäki oli jyrkkää, portaita riitti ja osa polusta oli varmistettu köydellä, josta kyllä mielestämme oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sauvoista sen sijaan oli iso apu, samoin tukevista vaelluskengistä. Jyrkän alamäen kulkeminen rinkan kanssa ei ole nilkoille ja polville herkkua.

Valtavaaralla oli pieni päivätupa. Jännitimme, saisimmeko vielä loppumatkasta sadetta päällemme: vaaran laelta näkyi hienosti, miten sadetta tuli kolmessa ilmansuunnassa, mutta onneksemme Rukan suunta näytti aurinkoiselta. Harvemmin on päässyt näkemään, miten yhdessä paikassa tulee ihan kunnolla vettä mutta toisessa paistaa aurinko.

Valtavaaran pieni päivätupa, johon ei olisi yöpymään mahtunut.

Tuolla sataa, meille onneksi ei enää.

Saimme kiinni Nallo-pariskunnan, lohjalaismiehen sekä lounastauollamme ohi menneet helsinkiläistytöt Valtavaaralta laskeuduttaessa. Mehän olimme Rukan ylittäneet jo alussa täysillä rinkoilla, joten hyvästelimme muut Valtavaaran juurella Saaruan polun risteyksessä ja jatkoimme autollemme. Vaikka aluksi tuntui vähän hassulta, että Karhunkierroksen huipentuma tuli meillä ensin, ei yhtään haitannut ettei Rukaa tarvinnut enää lopuksi ylittää. Onhan niitä vuoria ja tuntureita jo aiemminkin tullut kavuttua, ja mielestäni reitin hienoimmat maisematkin olivat muualla kuin Rukan laskettelurinteessä.

Summa summarum

Karhunkierroksen luonto oli todella hienoa ja 82 kilometriin mahtui paljon vaihtelua niin luonnossa kuin säässäkin. Toisaalta hiukan harmitti, että viivyimme vain neljä yötä, vaikka ruokaa olisi ollut pidempäänkin. Tulin kuitenkin Jussinkämpän tupayön jälkeen pieneen flunssaan, joten oli hyvä päästä normaalioloihin. Lisäksi ihmisten suuri määrä aiheutti sen, ettei oikein sitä luonnonrauhaa olisi päässyt kokemaan. Luultavasti sesonkiaikaan paikoin kuljetaan hitaimmissa paikoissa melkeinpä jonossa. Jos tavoitteena on olla yksin hiljaisuudessa, Karhunkierros ei ole kauhean sopiva paikka. Mutta paikka sopii hyvin varsinkin ensimmäiselle pidemmälle vaellukselle, ja halutessaan reitin pystyy kulkemaan paljon pienemmillä kantamuksilla hyödyntäen autiotupia ja niiden kaasuliesiä. Autiotuvat, laavut ja huussit olivat pääsääntöisesti erinomaisessa kunnossa ja autiotuvissa oli kaasuliedet ja -pullot joko sisällä tuvassa tai kuistilla. Polttopuita oli ainakin näin kesäkuun alussa runsaasti ja jokaisella tuvalla tai laavulla oli hyvässä kunnossa olevat kirveet.

Meillä oli aika painavat rinkat, sillä ruokaa oli nyt enemmän kuin edellisen vuoden Haltin reissulla (jolloin lounaat todettiin liian pieniksi) ja myös uusi teltta oli painavampi kuin vanha. Rinkkani painoi kotona 21 kg ja kun siihen lisättiin vielä Kuusamosta ostetut leivät, juustot, voit, meetvurstit sekä vedet, lähtöpaino oli luultavasti 23 kilon paikkeilla. Kohdallani 1/3 kehonpainosta nyrkkisääntö ylittyi siis jonkin verran, mutta hyvin tuollakin painolla vielä jaksoin kulkea. Janin rinkka painoi suunnilleen saman, ja hänellä oli mukana myös järjestelmäkamera ja yksi vaihto-objektiivi (Janille kiitos suurimmasta osasta blogin valokuvista). Meillä on aina sama tavarajako: minulla on retkikeitin, astiat ja pääosa ruuasta, Janilla on teltta sekä molempien makuupussit ja –alustat ja parin, kolmen päivän ruokapussit. Molemmat kantavat omat vaihtovaatteensa itse. Jako on ollut kätevä, koska Janin rinkkaa ei tarvitse avata päivän aikana ollenkaan. Kuten todettua, ruokaa jäi reilusti yli. Muita tarpeettomaksi jääneitä tavaroita olivat paksut, talveksi tarkoitetut villa-aluspaidat (villahousuille oli käyttöä!), pipot, hanskat sekä onneksi ensiapulaukku. Pienemmälläkin olisi varmasti pärjännyt, mutta halusimme olla täysin omavaraisia ja ajattelimme tätä reissua harjoituksena sitä silmällä pitäen, että ensi kesänä voisi suunnata merkittyjen polkujen ulkopuolelle Lappiin.

Jos intoa ja kuntoa riittää, niin saman reitinhän voi vetäistä vaikka vuorokaudessa. Ystäväni Iita teki juuri näin 6.6.2016 alkaen eli päivää ennen oman retkemme alkua. Lue hänen Karhunkierroksensa tarina Kissankulman Ikiliikkujien blogista.

Kunnon varusteita ei harmita kantaa mukana!

Berchtesgadener Land, Saksa

Olemme käyneet mieheni kanssa kolme kertaa (kesät 2011-2013) Saksan Berchtesgadenin alueella patikkalomalla, ja tämä postaus käsittelee vihdoin ja viimein näitä matkoja. Kuvia tässä postauksessa on paljon, mutta toivottavasti maisemat ovat sen verran hienoja että mahdollinen latausaika ei haittaa!

Yleistä Berchtesgadenista

Berchtesgaden sijaitsee aivan Saksan kaakkoisosassa, Itävallan rajan tuntumassa. Alueella on älytön määrä patikkareittejä helpoista erittäin haastaviin, ja maisema koostuu vuorista, vuoristojärvistä sekä niityistä. Alue on oikeastaan joka suunnalta Alppien ympäröimä, ja siksi se on pitkään pysynyt varsin eristyneenä osana Saksaa. Ikävän maineen alue sai natsien aikaan, kun yksi natsihallinnon keskuksista rakennettiin alueella sijaitsevaan Obersalzbergin kylään. Myös Hitlerin Kotkanpesä sijaitsee Berchtesgadenissa. Olemme kaikilla matkoilla lentäneet Müncheniin, matkustaneet junalla Freilassingiin ja sieltä bussilla Berchtesgadeniin. Matka Münchenin lentokentältä Berchtesgadenin rautatie/linja-autoasemalle vei yhteensä noin viitisen tuntia. Harkitsemisen arvoinen vaihtoehto olisi lentää Salzburgiin, josta olisi vain puolisen tuntia bussimatkaa Berchtesgadeniin.

Patikointia varten Berchtesgaden on ihanteellinen: kylä on erittäin viihtyisä ja mahtavat maisemat ovat läsnä koko ajan, vaikkei vuorille jaksaisi itse kulkeakaan. Reitit ovat lähellä, ja alueella on myös erittäin toimiva joukkoliikenne, jonka hinta sisältyy hotelliyöpymisen yhteydessä maksettavaan kaupunkiveroon. Autoa ei siis tarvitse vuokrata, vaikka pidemmillä päiväpatikoilla joukkoliikenteen suomalaisittain käsittämättömän aikainen loppuminen aiheutti hieman ongelmia. Berchtesgadenin matkailusta löytyy tietoa täältä ja kansallispuistosta täältä. Kansallispuiston sivuilta sai ainakin matkojemme aikaan tilattua patikkareittejä sisältäviä oppaita kotiin veloituksetta. Berchtesgaden ja Schönau am Königssee ovat turistien suosiossa, joten englannillakin pärjää useimmissa paikoissa. Patikkapoluilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita ja yleisin tervehdys patikkapoluilla tuntui olevan ”Grüss Gott”.

Patikkareitit ovat erittäin hyvin merkittyjä, ja ne ovat värikoodattuja vaikeustasonsa mukaan: keltainen on helppoa asvaltoitua tietä (ei siis varsinaisesti ehkä patikkareittejä), ja sininen on helppoa, noin metrin levyistä hiekkatietä, joka ei sinänsä ole vaikeakulkuista mutta korkeus voi tehdä reitistä raskaan. Punainen reitti on usein leveydeltään suomalaistyylistä metsäpolkua, mutta punaisella reitillä voi olla hengenvaarallisia kohtia pääasiassa polulta putoamisen takia (ja tämä on siis ihan todellinen vaara, eikä mitään yltiövarovaista paasausta idioottien varalle). Vaikeimmat reitit ovat mustia, ja niissä joutuu kiipeämään ja hengenlähdön vaara on luonnollisesti korkeampi kuin punaisilla reiteillä. Mustat reitit on vielä erikseen luokiteltu eri asteisiin. Olemme myös yhden ”helpon” mustan reitin kulkeneet, eikä kyllä ole sen jälkeen ollut tarvetta toiselle…

Suomesta poiketen reittiopasteissa ei ole mainittu kilometrejä seuraavaan taukopaikkaan tai määränpäähän, vaan matka on ilmoitettu kävelyaikana. Oma kokemuksemme oli se, että siniset reitit kuljimme nopeammin, punaiset aikalailla ohjeajassa ja se ainokainen musta vei paljon pidempään kuin opasteessa. Kansallispuiston alueella telttailu on kielletty. Hyvää (ja rasvaista) ruokaa sai polkujen varrella olevista majataloista, joissa olisi voinut myös yöpyä.

Seuraavaksi muutamia yleiskuvia alueesta. Nämä kuvat on kaikki otettu sellaisista paikoista, joihin pääsee aivan helposti bussilla ja/tai alle kilometrin helpolla kävelyllä. Tämän jälkeen tulee kuvia muutamilta patikkareiteiltämme.

Königssee Malerwinkeliltä nähtynä.

Vasemmalla Kehlstein (Hitlerin Kotkanpesä huipulla), keskellä jyrkkäreunainen Hoher Göll ja oikealla Hohes Brett jonka yli kuljimme kesällä 2013 (se ainoa musta reitti).

Hintersee Ramsaussa.

Hintersee, taustalla Hochkalter-vuori, jossa pieni ikijäätikkö.

Berchtesgadenin kylä, jossa sattui olemaan paikallisten juhla Trachtenjahrtag, jolloin porukka kulki pukeutuneena oman kylänsä perinteiseen asuun.

St. Bartholomä, vuorten ympäröimä luostarisaareke, jonne pääsee helposti vain veneellä.

Obersee.

Baijerilaisella ruualla ja oluella jaksaa vähän pidemmätkin päiväpatikat!

Alueella on monia ”klammeja” eli rotkoja, joihin vesi valuu vuorilta. Näitä pääsee ihastelemaan useimmiten parin euron maksua vastaan. Tässä Wimbachklamm.

Almbachklamm.

Maalaismaisemaa Ramsaun suunnalla.

Schönau am Königssee.

Ilta-auringon vuoristopanoraama hotellin parvekkeelta. Kehlstein, Hoher Göll, Hohes Brett.

Patikkareiteillä on keltaiset opastekyltit. Kansallispuiston alueella poluilta ei saa poiketa. Syynä on tietysti luonnon suojelu mutta myös syvät luolat ja onkalot, joita vuorilla on paljon.

Soleleitungsweg (heinäkuu 2011)

Pituus: n. 16 km (ohjeellinen kävelyaika n. 5 tuntia)

Värikoodi: sininen

Tämä reitti oli ensimmäinen ”Alppireittimme”, jota joissakin oppaissa kuvattiin aurinkoterassiksi. Alussa olevan nousun jälkeen reitti on lähes tasainen, sillä reittiä on käytetty suolan kuljetukseen Bad Reichenhallin kylään, joka nykyisinkin on kuuluisa kylpyläkaupunki. Reitti on helppokulkuista hiekkatietä jota voi kulkea lenkkarit jalassa, ja reitin varrella oli ainakin pari kuppilaa. Reitti kulkee ikään kuin ”hyllyllä” vuorten reunoja pitkin, josta avautuu koko ajan hienot Alppimaisemat.

”Pientä” välipalaa nauttimassa hienoissa maisemissa.

Helppokulkuista hiekkatietä.

Halsalm (heinäkuu 2011)

Pituus: 6 km (n. 3,5 tuntia)

Värikoodi: punainen (ympyräreitti, jonka toinen reuna sininen: mahdollista palata takaisin samaa reittiä)

Ramsaussa Hintersee-järveltä lähtevä pikkukierros, jossa on erityisen suuri mahdollisuus nähdä maakotkia, joita näimmekin siellä lentelemässä. Ramsaun kylä sijaitsee lyhyen bussimatkan päässä Berchtesgadenista, ja tarjoaa hiukan erilaisen alppimaiseman Reiteralpen vuorimassiivin reunustaessa maisemaa.

Yleisesti ottaen Berchtesgadenin alueella on paljon ”almeja”. En keksi sopivaa suomennusta, mutta ne ovat ylempänä vuorten rinteillä sijaitsevia niittyalueita, jonne lehmät ajetaan kesäksi laiduntamaan. Niiden yhteydessä on myös jonkinlainen pieni majatalo, ja useimmissa paikoissa myydään retkeilijöille ainakin olutta ja makkaraa.

Reiteralpe.

Pieni täplä kuvan keskellä on maakotka!

Halsalmilla. Edessä oleva jyrkkäseinäinen vuori on Untersberg, jonne patikoimme kesällä 2012.

Mitä olisivat Alpit ilman lehmiä? Lehmänkellot, ammuut ja vuoristotuulen ääni korvissa rauhoittaa mieltä.

Alhaalla Hintersee-järvi.

Paluumatkan alku reitin punaista osaa pitkin.

Loppulaskeutuminen punaista osuutta pitkin oli välillä vähän pusikkoista ja juurakkoista, mutta tällä reitillä ei varsinaista putoamisvaaraa ollut.

Watzmannrunde (heinäkuu 2011)

Pituus: 20 km (9-10 tuntia)

Värikoodi: punainen

Tämä reitti kulkee Saksan kolmanneksi korkeimman vuoren, Watzmannin, ympäri. Reitti lähtee St Bartholomän luostarilta, jonne pitää ensin mennä veneellä ja päätepiste on Wimbachklammin luona parkkipaikalla. Reitti oli sikäli hiukan stressaava, että piti kiirehtiä aamun ensimmäiselle veneelle ja silti hiukan mietitytti, että ehtiikö illan viimeiseen bussiin, mutta tarvittaessa hotellille olisi päässyt taksilla. Tilanne olisi ollut hankalampi toiseen suuntaan, sillä jos olisi myöhästynyt viimeisestä veneestä, St Bartholomän saarekkeella ei olisi ollut yöpaikkaa.

Tämä reitti oli meille ensimmäinen ”tosikokemus” Alpeilta. Reitti on fyysisesti raskas, sillä korkeuseroa on 1000 metriä. Tuona heinäkuun päivänä sattui myöskin olemaan hellettä, ja aurinko paahtoi melkein koko alkumatkan vuoren seinämälle. Pahin paikka reitillä on Sigerettplatte, joka oikeasti oli vaarallinen kohta eikä sinne olisi ollut mitään asiaa sateen liukastamilla kivillä. Tuossa kohdassa polku oli vain hieman leveämpi kuin vaelluskenkä, ja siihen oli valunut vuoren rinnettä alas pieniä kivenmurikoita. Polulta alas olisi ollut pitkä ja jyrkkä alamäki kivikkoa pitkin ja alapuolella näkyi puiden latvoja. Hieman myöhemmin vuoren seinään oli kiinnitetty vaijereita, jotka helpottivat kulkua. Minulla on korkeanpaikankammo, joten itseään piti ottaa toden teolla niskasta kiinni. Muuten reitillä ei ollut hengenvaarallisia kohtia, ja luonto reitin varrella oli todella monipuolinen: kuusimetsää, kivikkoa, yhtäkkiä rehevää pusikkoa paarmoineen, taas kivikkoa, ja lopuksi varpuja ja vuorimäntyjä. Korkeimman kohdan, Trischübelalmin, jälkeen avautui huikea näkymä Wimbachin laaksoon, joka on kuulemma geologisesti erityislaatuinen.

Mieleen on jäänyt myös se, miten hotellin emäntä kertoi seuraavan päivän aamiaisella kaikille hotellin asukkaille, että tuo suomalainen pari kiersi Watzmannin. Ilmeisesti se oli paikallisillekin jo ihan kunnianarvoisa patikkaretki.

Watzmann, jonka ympäri olisi tarkoitus mennä.

Reitin alku St. Bartholomän luostarisaarekkeelta.

Ekat 8 km on pelkkää nousua. Alkuosassa polku on suht helppoa ja kulkee osittain metsässä.

Reitin pahin paikka, Sigerettplatte, alkaa tämän kivikon jälkeen. Siitä ei sattuneesta syystä tullut otettua kuvia…

Vilkaisu alas ei ollut hyvä idea.

Ensimmäinen lepotauko Sigerettplatten jälkeen. Korkeanpaikankammoiselle tiukka paikka.

Horisontissa Schneibstein, jonne kävelimme seuraavana kesänä.

Lähellä reitin korkeinta kohtaa n. 1700 metrin korkeudessa.

Trischübelalmin ohittamisen jälkeen maisema muuttui vuorimänniköksi.

Wimbachtal, kivistä täyttynyt laakso kahden vuorimassiivin välissä.

Wimbachtal.

Wimbachtal. Horisontissa Untersberg, jonne jalat veivät myöhemmin.

Untersberg (kesäkuu 2012)

Toni-Lenz-Hütte – Salzburger Hochthron – vaijerihissillä alas

Pituus: 9 km, joka pelkkää ylämäkeä 1425 metriä (aika n. 6 tuntia)

Värikoodi: punainen

Tästä reitistä on jäänyt jotenkin hauskat muistot. Reitti on heti alusta lähtien pelkkää ylämäkeä, johon oli hyvä lähteä tasaisen tappavalla vauhdilla niin ettei syke nouse liikaa. Reitti oli myös paikallisille urheiluhulluille jonkinlainen testireitti, ja tasaisin välimatkoin oli jotain tavoitetauluja sykkeineen ja aikoineen. Hauska tapaus sattui, kun olimme pitämässä pientä juomataukoa polulla ja takaamme tuli melkoisella vauhdilla varsin timmissä kunnossa oleva mies. Yritin antaa hänelle tilaa, jotta hän pääsee polulla minusta ohi. Yllättäen hän kurvasikin suoraan kivikkoa ylös, huikkasi ”Servus” (moi/terve) ja veti polun mutkat suoraksi!

Maisemat oli hienot, ja myös hieman erilaiset, sillä tämä reitti kulki lähellä Itävaltaa ja Salzburg näkyi vuoren huipulta. 1500 metrin korkeudella olevasta Toni-Lenz Hüttesta sai hyvää ruokaa, ja siihen saakka reitillä ei myöskään ollut erityisen vaarallisia kohtia. Vain ylämäkeä. Majatalon jälkeen oli pari pahempaa kohtaa ja vuoreen hakattu tunnelin pätkäkin. Reitin varrella olisi ollut myös Schellenbergin jääluola, mutta harmiksemme jouduimme jättämään sen käymättä, koska muuten emme olisi ehkä ennättäneet päivän viimeiseen vaijerihissiin eikä paluumatka alas jyrkkää vuorenrinnettä oikein houkutellut…

Suunta ylöspäin.

Jostain tuolta olisi mennyt myös hankalampi – ja jyrkempi – polku/kiipeämisreitti. Taivasta vasten mustana täplänä erottuu n. 20 henkilön vaijerihissi, jolla lopuksi tultiin alas.

Maisemia Itävallan suuntaan.

Polkua majatalon jälkeen.

Polkua sarjassa astu harhaan ja liu’u parisataa metriä alas jyrkkää vuorenrinnettä. Se Watzmannin kierroksen Sigerettplatte oli vastaava, mutta siellä polku oli kapeampi ja rinne jyrkempi kuin täällä.

Korkeanpaikankammoista pelottaa, mutta maisemat on huikeita.

Tämä reitti ei kulje kansallispuistossa, joten polkua on räjäytetty vuorenseinään ja se kulkee osittain tunnelissa.

Untersbergin ”satulan” paikkeilla.

Alhaalla Itävalta ja Salzburg.

Salzburger Hochthron. Alueella lähes joka vuoren huipulla on risti, täällä vähän massiivisempi sellainen.

Kleine Reiben (kesäkuu 2012)

Hinterbrand – Stahlhaus – Schneibstein – Seeleinsee – Priesberg Alm – Königssee

Pituus: 20 km (ohjeaika 8,5 tuntia)

Värikoodi: punainen

Tästä reissusta on jäänyt hyvät muistot, vaikka siihen sisältyikin polvikipua ja reittiä jouduttiin muuttamaan niin, että taisi tulla lähemmäs 30 km matkaa mittariin. Korkein kohta on Schneibstein (2276 m). Fyysisesti reitti oli haastava, mutta hengenvaarallisia paikkoja ei ollut.

Reitti alkaa ohjeen mukaan Hinterbrandin parkkipaikalta, josta mennään ensin ylös laskettelurinnettä. Tässä sai pintaan ihan kunnon hien, ja jälkikäteen ajatellen olisi voinut hyvin säästää aikaa ja voimia menemällä vaijerihissillä Jenner-vuoren huipulle. Olimme päättäneet syödä Stahlhausin majatalossa eikä meillä ollut kovin suuria eväsmääriä mukana. Juuri ennen tuloamme majataloon tuli hirveä määrä maastopyöräilijöitä, ja kesti kauan ennen kuin saimme ruokaa. Lisäksi aamun bussimatka lähtöpaikalle oli vienyt paljon kauemmin kuin luulimme, joten jo melko alkuvaiheessa meillä kävi selväksi, ettemme tulisi ehtimään viimeiseen parkkipaikalta lähtevään bussiin. Näin ollen matkamme venyi lähes 30 km mittaiseksi, kun suuntasimme Schönau am Königsseen kautta hotelliimme Untersteiniin.

Syötyämme alkoi nousu kohti Schneibsteinia. Istuimme jonkin aikaa huipulla ihailemassa karua vuoristomaisemaa, jota kutsutaan nimellä Steinerne Meer (kivinen meri). Vuorilla käynti on polville haastavaa hommaa, varsinkin laskeutuminen. Polveni kipeytyi jo siinä vaiheessa, kun matkaa oli jäljellä vielä 4-5 tuntia. Särkylääkkeellä, jäägeelillä ja pienillä lepotauoilla kuitenkin selvittiin hotelliin saakka, ja reissu oli kyllä sen arvoinen!

Reitin alku: ylös laskettelurinnettä.

Alkuosan leveää polkua.

Kohti huippua. Taustalla Carl von Stahl-Haus majatalo. Taustalla myös Hohes Brett, josta seuraavana kesänä tultiin mustaa reittiä alas.

Hohes Brettin Itävallan puoleista seinämää.

Polku kapenee…

… ja muuttuu kivikkoisemmaksi.

Reittimerkit on maalattu kiviin.

Schneibstein, 2276m. Risti ja vieraskirja.

Steinerne Meer, kivinen meri.

Vasemmalla metsäinen Jenner-vuori, johon olisi voinut nousta hissillä ja aloittaa Kleine Reiben-kierroksen sieltä.

Hiukan tiukempi paikka.

Vaelluskenkähiihtoa kesäkuussa.

Seeleinsee-vuoristojärvi, 1809 m.

Lunta, kiveä ja vihreää samassa näkymässä.

Gemssejä näkyi useammassakin kohdassa.

 

Gotzenalm (heinäkuu 2013)

Veneellä Saletiin, Kaunersteigia ylös, Gotzenalm, Königsbach-Alm, Königssee

Pituus: 18 km (ohjeaika 9,5 tuntia)

Värikoodi: punainen

Tämä reitti alkaa melkein tunnin mittaisella venematkalla Königsseen yli Saletiin, joka jo itsessään on hieno kokemus. Melkein heti patikkareitin alusta alkaa Kaunersteig, joka on jyrkkä polku, johon on tehty puusta jonkinlaisia portaita. Tämä on reitin hankalin kohta, ja sadekelillä liukkaat puut olisivat varmasti vaarallisia ja parista kohtaa pudostus voisi olla hengenvaarallinen.

Jyrkän alun jälkeen reitti on varsin leppoisa. Gotzenalm on nykyisin Berchtesgadenin alueen korkein lehmien vuoristolaidun (n. 1650 m), ja alueella oli nytkin paljon lehmiä. Majatalosta sai myös hyvät ruuat ja tietysti olutta. Gotzenalmin lähellä on Feuerpalfenin näköalapaikka, joka on käynnin arvoinen. Sieltä avautuu hienot näköalat allaolevalle smaragdinvihreälle Königssee-järvelle ja toisaalta vuorille. Loppumatka Königsseelle oli pääasiassa helppokulkuista leveähköä hiekkatietä. Tällä reitillä näimme myös murmeleita, joita alueella on paljon.

Jossakin Regenalmin lähistöillä.

Gotzenalmin majatalo.

Kyllä kelpaa lehmien laiduntaa raikkaassa vuoristoilmassa!

Näköala Feuerpalfenilta Königsseelle ja Watzmannin itäseinälle.

Näkymä kohti Berchtesgadenia, taustalla Untersberg.

Vuoristomaisemaa Feuerpalfenilta.

Murmeli.

Watzmannhaus (heinäkuu 2013)

Wimbachklammin parkkipaikka – Mitterkaser Alm – Watzmannhaus, samaa reittiä takaisin

pituus: 15 km (ohjeaika n. 7,5 tuntia)

Värikoodi: punainen

Tämä patikka suuntautui Watzmannhausille, joka on vuorikiipeilijöiden perusleiri matkalla Watzmannin (2713 m) huipulle. Tiedossa oli tälläkin reissulla jyrkkää nousua noin 2000 metrin korkeudessa olevalle majatalolle. Tästä matkasta on siinä mielessä hyvät muistot, että tämän retken aikana päätimme ryhtyä ”rangereiksi” eli hommata teltan ja lähteä tekemään pidempiä vaelluksia, joita Suomessa sen jälkeen on tehtykin. Patikka oli nimittäin sellainen, että melkein koko matkan satoi. Muistan vieläkin, kuinka paljon minua suututti alkumatkasta, kun kaikki muut tulevat vastaan alaspäin ja me vaan sateessa kävelimme ylöspäin. Tuntui mielipuoliselta ja teki mieli kääntyä takaisin. Kun paha mieli meni ohi, tuntui oikeastaan hienolta kävellä sateen raikastamassa vuoristoilmassa, ja alhaalla roikkuvat pilvet antoivat oman, hieman mystisen, mausteensa retkelle. Sateessa kulkemisesta tuli siis sellainen hyvä olo, että nyt voisi jo hommata teltankin! Takaisin tullessamme pysähdyimme hetkeksi Mitterkaser Almille, ja silloin näimme Watzmannin rinteiltä pienen lumivöyryn, jonka ääni kuului silti kovana jyrinänä.

Watzmann. Watzmannhaus erottuu kuvasta kun tietää mitä etsii: oikean puoleisen huipun alapuolella hieman oikealla on aurinkoinen luminen kohta, ja Watzmannhaus on tämän alapuolella varjossa.

 

Pilvien ympäröimänä kohti Watzmannhausia.

 

Loppumatkasta polku kapenee ja se on paikoin varmistettu vaijerikaiteilla.

Polun haarautumiskohta, josta ylöspäin jatkettaisiin kohti Watzmannin huippua.

Watzmannhaus, jossa on tilaa useammalle yöpyjälle.

Vanhin osa on rakennettu jo 1887-88!

Sateinen ilma oli houkutellut esiin myös alppisalamantereita!

Hohes Brett (heinäkuu 2013)

Värikoodi: musta

Sanottakoon heti kättelyssä, että tämä reitti oli fyysisesti mutta varsinkin psyykkisesti vaativa, enkä edes muista kilometrimääriä enkä kävelyaikoja. Sen muistan, että aikaa kului ja alkoi pelottaa, että ehdimmekö ennen pimeää pois vuorelta. Reitti lähti Hinterbrandtin parkkipaikalta, ja jatkoimme ylös reittiä numero 457 Hoher Göllin vierestä. Ylhäällä tuli risteyskohta Hoher Göllin ja Hohes Brettin välillä, ja jatkoimme siitä reittiä 451 pitkin kohti Brettin huippua. Paluumatka sujui Carl von Stahlhausin, Schneibsteinhausin ja Königsbachalmin kautta, jotka kaikki olivat jo kiinni siinä vaiheessa kun saavuimme niiden kohdille.

Heinäkuu 2013 oli ollut Alpeilla varsin kylmä, ja lunta oli vielä runsain paikoin vuorilla. Olimme tehneet kotona paljon selvitystyötä reitistä ja lukeneet kaiken materiaalin, mitä vain netistä olimme löytäneet. Tiesimme, että luvassa olisi pieniä kiipeilypätkiä, jotka eivät kuitenkaan vaatineen mitään sen ihmeempiä varusteita. Reitti oli musta, mutta helpoimmasta päästä. Lumitilanne huolestutti, ja soitin vielä edellisenä iltana kansallispuiston palvelupuhelimeen ja kysyin, onko reitti turvallinen. Vastaus oli, että vaikka lunta onkin, kyllä sinne voi mennä.

Niinpä lähdimme matkaan. Kovin kauaa ei tarvinnut kävellä ylöspäin, kun ensimmäiset kiipeämiskohdat tulivat vastaan. Nämä olivat vain muutaman metrin mittaisia, mistä selviytyi ihan mukavasti, joskin hitaasti. Alkumatka meni Hoher Göllin sivustaa ihaillessa, tai paremminkin kauhistellessa, sillä tämä seinämä on alueen jyrkimpiä. Myös Kotkanpesälle johtava tie näkyi hyvin, vaikka pilvistä olikin.

Ollessamme jossakin lähellä Hoher Göllin ja Hohes Brettin risteyskohtaa aikaa oli kulunut jo paljon. Maisema koostui lumesta, kivestä ja pilvistä. Muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Tässä vaiheessa alkoi käydä selväksi, että meillä tulisi kulumaan aikaa paljon. Mietimme, että palaammeko takaisin vai jatkammeko. Päätimme jatkaa.

Lumi lisääntyi. Joku tuli vastaan ja sanoi Hohes Brettin huipusta ”there’s snow. Bit crazy but fine”. Ei kauheasti naurattanut. Lumi pelotti itse asiassa aivan tuhottomasti. Alpit ovat nimittäin suhteellisen nuorta vuoristoa, ja koko alueen vuoristo on kuin reikäjuustoa luolineen ja onkaloineen, joista osa voi olla satoja metrejäkin syviä. Ei voinut siis tietää, mitä lumen alla on. Lisäksi se paria päivää aikaisemmin näkemämme lumivyöry Watzmannilla ei kauheasti nostanut mielialaa.

Hohes Brett ylitettiin kulkemalla pitkin vuoren harjannetta, joka oli osin lumen peitossa. Oli pilvistä, eikä alas onneksi näkynyt paljon mitään. Onneksi, sillä molemmilla puolilla olisi ollut reilu pudotus. Jouduin konttaamaan osan matkaa, koska jalat eivät kantaneet, varsinkaan kun kärsin jonkinlaisesta korkeanpaikankammosta (en nähtävästi liian pahasta kun olin tänne ylipäätään lähtenyt). Päässä alkoi pyöriä ajatuksia, että voin oikeasti kuolla tänne. Tai mieheni voisi kuolla. Miltä tuntuisi tulla kotiin ilman toista? Piti ottaa itseään niskasta kiinni ja keskittyä vain seuraavaan liikkeeseen. Adrenaliini piti nälän tunteen ja väsymyksen poissa, eikä sillä hetkellä ollut muuta päämäärää kuin keskittyä seuraavaan askeleeseen.

Vihdoin ja viimein saavuimme Hohes Brettin (2340 m) huipulle. Oli edelleen pilvistä eikä maisemia oikeastaan näkynyt. Lepäsimme hetken, ja lähdimme etenemään vuoren harjaa kohti Carl von Stahlhausia. Tiesimme, että sinne ei olisi enää kovin pitkä matka, ja sieltä olimme kävelleet pois aikaisemminkin. Kunhan vain pääsisimme sinne saakka, loppumatka olisi helppoa sinistä hiekkatietä. Ihan sama, vaikka sitä sinistä tietä olisi vielä reilun kolmen tunnin kävelymatka ja ihan sama vaikka pimeä ehtisi tulla, kunhan vain pääsisimme pois vuorelta ehjänä.

Kaiken kukkuraksi alkoi sataa. Loppumatka Stahlhausille meni tihkusateessa kieli keskellä suuta. Onneksi ei ollut niin pahoja paikkoja kuin alkumatkasta, eikä juurikaan joutunut kiipeämään. Vähän ennen Stahlhausia oli paha sateen kastelema kalliokieleke, jossa oli jyrkkä pudotus alla. Sen jälkeen saattoi huokaista helpotuksesta.

Majatalon katto oli ihana näky. Selvisimme! Kolmen tunnin loppumatka meni ainakin omalta osaltani jonkinlaisessa shokissa. Hotellissa alkoi itkettää, kun oli aikaa miettiä, miten pahasti olisi voinut käydä. Tämä reissu oli varmasti yksi elämäni suurimpia saavutuksia, mutta loppu ei välttämättä olisi ollut näin onnellinen. Vaikka olimme selvittäneet reittiä mahdollisimman tarkkaan etukäteen, en ollut tajunnut miten hengenvaarallista se lopulta oli. En oikeastaan ole halunnut ajatella asiaa pitkään aikaan, ja tämän reissun jälkeen ei ole tehnyt mieli palata Alpeille. Ehkäpä nyt, kun kirjoitin tämän blogitekstin ja muistin taas ne kaikki hienot maisemat ja reissut, mitä Berchtesgadenin alueella on tullut tehtyä. Mustalla reitillä en kuitenkaan aio enää onneani koetella toista kertaa. Hienoa, että se onnistui kerran ja se on omalla tavallaan arvokas muisto, mutta jääköön se siihen.

Reitin alkupuolta. Jostain tuolta kiivettiin ylös.

Jossakin Hoher Göllin ja Hohes Brettin välissä.

Hohes Brettin huipulla. Vain mustaa reittiä tarjolla.

Pilvistä oli koko reissun, mutta tällä kertaa se ei oikeastaan haitannut. Jos olisi nähnyt enemmän, olisi varmasti pelottanutkin enemmän.

Hohes Brett (2340 m) ja kirja, jossa lukee mm. ”Marja & Jani aus Finnland”.

 

Sinne ja takaisin – Halti

Lyhyesti

• pe 3.7. – ke 8.7.2015
• Kilpisjärvi – Halti – Kilpisjärvi Kalottireittiä pitkin, n. 110 km
• Ensimmäinen Lapin vaellukseni. Kylmä heinäkuu, lumi ja sulamisvedet antoivat oman mausteensa mahtavalle vaellukselle Käsivarren suurtuntureilla.

Päivä 1. Kilpisjärvi – Saarijärvi – Kuonjarjoki, n. 20 km

Olimme saapuneet edellisenä iltana, kahden päivän ajomatkan jälkeen Turusta, Kilpisjärvelle ja yöpyneet retkeilymajassa.

Kilpisjärvi.

Tukevan aamiaisen jälkeen parkkeerasimme automme Luontokeskuksen pihaan, josta Haltille vievä Kalottireitti lähti. Lämpötila oli viileähkö, mutta olimme vielä sen verran alhaalla ettei tuuli sopinut.  Alkumatka meni t-paidassa eikä hyttysiäkään ollut juurikaan. Tunturikoivikko jäi pian taakse ja reitti alkoi nousta tuntureille. Kilpisjärvi-Saarijärvi –välillä alkuosuus oli helppoa maastoa, mutta valokuvia tuli otettua sen verran runsaasti että etenimme vain kilometrin puolessa tunnissa. Lähestyttäessä Saarijärven autiotupaa polku muuttui kivikkoiseksi ja raskaan rinkan kanssa maasto oli aika rankkaa. Saarijärven autiotupa häämötti salakavalasti järven toisella puolen, ja nälkä kurni jo vatsassa kun ajatus tulevasta lounaasta pyöri mielessä. Tässä vaiheessa tuli kuitenkin jo heti oppia siitä, että autiotuvan näkyminen tunturissa ei vielä tarkoita paljon – sen saavuttaminen kivikkoisessa maastossa kesti vielä pari tuntia, ja Saarijärvelle saavuimmekin melkein 5 tuntia lähdön jälkeen.

Ensimmäinen mukillinen tunturipurosta.

Saana.

Saarijärven autiotupa horisontissa.

Söimme lounaan autiotuvassa, joka oli vanhan oloinen ja hiukan hämärä, mutta silti paljon parempi ja runsaammin varusteltu kuin etelän poluilla aikaisemmin kohtaamamme tuvat. Paikalla oli myös muutamia kalastajia, jotka kertoivat tuvan olevan kaikkein huonoin. Totta on, että muut Haltin reitin tuvat olivat parempia, mutta en silti sanoisi Saarijärven autiotupaa millään lailla huonoksi. Kaikissa reitin autiotuvissa oli kamiina, kaasuliesi ja ainakin joitakin kattiloita ja pannuja.

Saarijärven tupa kivikkoisessa maastossa.

Ruuan ja levon jälkeen lähdimme kohti Kuonjarjokea viiden maissa. Polku oli alkuun kivikkoista, mutta tasoittui pian helppokulkuiseksi, joskin koko ajan nousevaksi maastoksi. Aurinko paistoi pilvien lomasta, ja otettiin paljon valokuvia. Ensimmäinen eläinkontakti saatiin jossakin Saarijärvi-Kuonjarjoki puolivälin tienoilla. Jani otti kuvia ja pysähdyin katselemaan huutelevaa lokin tapaista lintua. Kyseessä oli tunturikihu, joka oli ilmeisesti tehnyt pesänsä polun lähelle ja yllättäen se tuli todella aggressiivisesti kohti. Se syöksyi monta kertaa aivan pään lähelle, mutta onneksi se ei kovin pitää matkaa seurannut vaan jätti kulkijan rauhaan tämän ehdittyä tarpeeksi etäälle. Vastaavia tunturikihu-kohtaamisia oli muuallakin reitillä muutamissa paikoissa. Läheltä nähtynä lintu olikin yllättävän suuri!

Polkua kohti Kuonjarjokea.

Tunturimaisemaa Saarijärven tuvan jälkeen.

Tunturimaisemaa.

Ilta-auringon lämmössä ja ekan päivän kunniaksi keiteltiin cappuccinot Duolljehuippuja vastapäätä ja jatkettiin matkaa kohti Kuonjarjoen laaksoa. Lunta oli reitillä ollut jonkin verran, ja tuntureilla sitä näkyi olevan vielä runsaasti. Kuonjarjoelle saavuttaessa ilmeni sulavan lumen aiheuttama lisähaaste: tulvivat joet. Kuonjarjoki virtasi vuolaana eikä ylityspaikkaa löytynyt. Olin aikaisemmin ylittänyt vesistön kahlaamalla vain kerran, ja silloin joen yli oli kiinnitetty vaijeri ja lenkit, joista sai käsillä kiinni. Nyt ei ollut vaijeria ja vesi oli niin syvää, että piti ottaa housutkin pois. Vesi oli kylmää sulamisvettä, ja ajatus kaatumisesta rinkan kanssa jokeen pelotti. Yli kuitenkin selvittiin, mutta alkoi hirvittää, kuinka paljon vastaavia kahlaamisia vielä tulisi eteen.

Kuonjarjoen laaksoa.

Kuonjarjoen autiotuvalle saavuimme vasta kello 11 illalla. Kurkkasimme tupaan, joka näytti olevan täynnä ja osa porukasta oli nukkumassa. Emme halunneet häiritä muita myöhäisellä saapumisellamme, joten pystytimme teltan ja teimme iltaruoat ulkona. Tässä vaiheessa sää oli jo aika tuulinen, ja menimme syömään ruuat ison kiven taakse tuulen suojaan. Nukkumaanmeno venyi yhteen saakka. Makuupussit olivat kuitenkin lämpimät, eikä yöllä palellut yhtään vaikkei montaa astetta plussan puolella ollutkaan. Uni ei vaan meinannut tulla valoisaan yöhön tottumattomalle, ja toisaalta pelottava joen ylitys kummitteli vielä mielessä.

Kuonjarjoen tupa.

Päivä 2. Kuonjarjoki – Meekonjärvi, n. 10 km

Valvoin aika pitkään, mutta aamuyöstä unta riitti ja herättiin vasta yhdeksän jälkeen. Aamu oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Avasimme teltasta koko tuulelta suojassa olevan seinän, jolloin teltasta muodostui laavu. Siinä oli mukava tehdä aamupuurot, kun aurinko lämmitti ja tuuli pysyi loitolla. Kolme poroa meni aivan teltan ohi ja ne jatkoivat matkaansa Kuonjarjoen yli. Niille joen ylittäminen oli niin helppoa.

Aamu venähti pitkäksi ja lähdimme matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Tähän mennessä pilvet olivat vallanneet taivaan, ja tunturituuli puhalsi kylmästi pohjoisesta. Kuonjarjoen ja Meekonjärven väli oli reitin helppokulkuisinta maastoa tasaisen polkunsa puolesta, mutta matkan varrella ei ollut oikeastaan minkäänlaista suojaa ja tuuli sopi reitille todella kylmästi. Kahperusjoen ylähaarat tulvivat sulamisvesistä. Jani pääsi etenemään kiviä pitkin ja yritin seurata perässä. Niinhän siinä sitten kävi, että vaelluskenkä hörppäsi vettä ihan kunnolla. Vaihdoin kuivat sukat ja laitoin muovipussin jalkaan, jolloin märkä kenkä ei haitannut kovin paljon. Tapahtuma veti kuitenkin mielen matalaksi: tuuli oli hyinen ja kenkä märkä, ja mietin saanko sen kuivattua. Lisäksi pelotti, kuinka paljon näitä jokien ylityksiä vielä olisikaan luvassa, ja miten takaisin tulo sitten aikanaan sujuisi. Kaikesta huolimatta tunturimaisemat olivat upeita koko ajan. Lähestyessämme Meekonjärven laaksoa ja Saivaaraa aurinkokin näyttäytyi välillä pilvien lomasta. Meekonjärven autiotupa häämötti kaukaisuudessa järven rannalla.

Polku Kuonjarjoen ja Meekonjärven välillä on tasainen mutta ei tarjoa juuri lainkaan tuulensuojia.

Saivaara ja Meekonjärven laaksoa.

Meekonpahta.

Saavuimme Meekonjärven tuvalle neljän maissa. Alun perin olimme ajatelleet jatkaa vielä Pihtsusjärvelle saakka, mutta märkä kenkä ja apea mieli muuttivat suunnitelmia ja jäimme yöksi Meekonjärvelle. Autiotupa oli pieni mutta kotoista, ja kenkä kuivui hyvin kamiinan lämmössä. Ajattelimme olla yön tuvassa, mutta seitsemän maissa tupaan saapui vanhempi nainen kahden tytön kanssa. Päätimme sittenkin laittaa teltan pystyyn, sillä viime yö oli ollut lyhyt ja halusimme omaa rauhaa. Yö oli hyvin tuulinen ja vähän hirvitti, miten teltta kestää tuulessa. Uni tuli kuitenkin paremmin kuin viime yönä.

Meekonjärven autiotupa.

Kotoisa pikku tupa.

Päivä 3. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi – Halti, n. 30 km

Tiedossa oli pitkä päivämatka, joten laitoimme kellon soimaan jo kuudelta. Aamu Meekonjärvellä oli aurinkoinen, mutta kova tuuli jatkui edelleen. Pääsimme matkaan kahdeksalta. Meekonjärven autiotupa on syrjässä Kalottireitiltä, joten ensin piti kävellä 700 m ylämäkeen reitille.

Aamu Meekonjärvellä.

Meekonjärven maisemia.

Matka jatkui kohti Pihtsusjärveä Meekonvaaran ja jyrkkäreunaisen Meekonpahtan reunustaessa kivikkoista polkua. Alkuosuus olikin aika hankalaa ja isokokoista kiveä, mutta myöhemmin polku tasoittui ja kulki varpujen keskellä. Ennen Vuomakasjoen siltaa polku kulki kallioseinän viertä, josta oli jyrkkä pudotus alhaalla virtaavalle joelle. Kohtaan oli kuitenkin kiinnitetty kaidetta, joten siitä selvisi ihan hyvin. Sillan jälkeen polku oli edelleen helppokulkuista, mutta koko ajan hieman nousevaa ja välillä oli jyrkempiäkin nousuja. Pidimme taukoa Pihtsuskönkään vesiputouksella. Kova tuuli esti pitkien taukojen pitämisen, joten jatkoimme pian matkaa vaikka väsytti ja pieni lepo olisi ollut tervetullutta. Matka Pihtsuskönkäältä Pihtsusjärven autiotuvalle tuntui todella pitkältä. Polulla oli jonkin verran kivikkoa ja ennen autiotupaa virtasi taas yksi vuolas joki, josta onneksi pääsi ylempää kuivin kengin yli. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi väli oli hieman pidempi kuin muiden autiotupien välimatkat, ja tämä osuus tuntuikin uuvuttavimmalta sekä mennessä että tullessa.

Pihtsuskönkään vesiputous.

Helppokulkuista polkua Pihtsusjärven tuvan suuntaan.

Saavuimme Pihtsusjärven autiotuvalle kahdelta. Juuri ennen tuloamme järvelle laskeutui myös vesitaso, josta putkahti ulos keski-ikäinen pari. He olivat menossa kalastamaan Kopmajoelle ja kertoivat tulevansa paluumatkan Kilpisjärvelle jalan. 15 minuutin lento Kilpisjärveltä Pihtusjärvelle oli kuulemma kustantanut heille 300 euroa messutarjouksella. Me söimme tuvassa keittolounaan ja jatkoimme kohti Haltin autiotupaa n. 15.30. Sopuleita oli vilistänyt tuntureissa siellä sun täällä, ja matkaan lähdettyämme huomasimme, että yksi sellainen oli jyrsinyt tiensä Janin pähkinäpussille. Rinkan lantiovyössä olevaan verkkotaskuun oli ilmestynyt sopulin mentävä reikä, samoin pähkinöitä sisältävään minigrip-pussiin.

Matka jatkui kohti pohjoista, ja maisema koostui lumisista tuntureista. Koska koko päivän oli tuullut kylmästi, ajatus lumisille tuntureille menosta ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Polku oli aika helppokulkuista, ja aloimme pohtia, jaksaisimmeko käydä Haltilla vielä samana päivänä. Päästyämme Pikku-Haltin ohi iski pieni järkytys, kun selvisi että Haltijärvi on jäässä ja tupa häämötti kaukaisuudessa lumen ympäröimänä. Meekonjärven tuvan tapaan myös Haltin autiotupa sijaitsee 1,2 km syrjässä reitiltä.

Govdajohkan putous.

Kohti lumista Haltia.

Haltin tuvalle vievä polku oli pääosin sulavan lumen peitossa ja maasto muuten oli isointa kivenlohkaretta mitä oli matkan varrella ollut. Pian haarautumiskohdan jälkeen lumikansi oli romahtanut joen päältä ja jälleen kerran kohtasimme vuolaana virtaavan joen. Lumessa näkyi suhteellisen tuoreita kengän jälkiä, ja teki häijyä ajatella että joku oli kävellyt lumen päällä pari päivää sitten ehkä tietämättä mitä alla oli. Etsiskelimme sopivaa ylityspaikkaa, ja pääsimme kuivin kengin yli hiukan vaarallisesta paikasta hyppäämällä rinkka selässä kivien yli. Taas kerran pelotti. Pelotti myöskin se, että olimme keskellä osin lumen peittämää kivikkoa josta ei tiennyt mitä alla oli, emmekä olleet sitten Pihtsustuvan nähneet ketään muita ihmisiä. Emme uskaltaneet mennä lumelle, joten kiersimme aika pitkän matkaa kivenlohkareita pitkin ja pääsimme kuin pääsimmekin Haltin autiotuvalle noin kahdeksalta illalla.

Tupa oli todella komea ja makuupaikkoja oli paljon, mutta olin vielä hieman järkyttynyt turhan riskialttiista joen ylityksestä ja vaarallisesta kivikosta ja alkuun en voinut oikein ajatella muuta kuin sitä, miten pääsemme turvallisesti pois. Vaikka normaalisti liikkuminen hankalissa paikoissa ei ole mikään ongelma, erämaassa kaatuminen voisi olla kohtalokas kun apua ei niin vain olekaan saatavilla. Ruoka ja lämpö kuitenkin helpottivat myös huolehtimaan taipuvaista mieltäni. Itsekuivatetusta lihasta tehty pasta carbonara ja jälkiruoaksi valmistettu suklaapilvi nostivat mielialan taas korkealle. Tässä vaiheessa matkaa tajusimme muuten senkin, miksi tontut ovat punapukuisia. Toivoimme, että saamme olla tuvassa yötä kahdestaan, ja tuijottelimme vuorotellen ikkunoista ulos mahdollisia ihmisiä. Tarpeeksi kun tuijotti, kummatkin meistä näkivät tunturien rinteillä punatakkisia hallusinaatioita…

Haltin komea autiotupa.

Oikein keittiökin.

Aloimme suunnitella Haltille nousua. Jaksammeko? Matkaa oli kertynyt päivälle jo 20 km. Sää näytti kuitenkin lupaavalta: hiukan aurinkoa, ja poikkeuksellisesti ei tuullut juurikaan. Tutkimme vieraskirjaa, ja monet olivat käyneet lumihuippuisella Haltilla yöllä, jolloin hankikanto on parempi. En halunnut mennä merkittyä polkua pitkin, sillä silloin olisimme joutuneet ylittämään taas sen inhottavan joen. Katsoimme sopivan reitin lumilaikkuja kiertäen ja menimme suoraan kivikkoista rinnettä ylös. Pelkillä päivärepuilla se ei ollut kovin vaikeaa, vaikka kieli keskellä suuta piti edetäkin, ettei astunut kiviltä harhaan. Ilma oli lähes tyyni, ja oli suorastaan pelottavan hiljaista kun korviin ei kantautunut virtaavan joen, tunturituulen tai edes lintujen ääniä. Päästyämme ylemmäs tunturia kohtasimme Haltille vievän merkityn polun ja seurasimme loppumatkan sitä. Ylhäällä lunta oli vielä runsaasti, mutta hanki kantoi hyvin. Saavuimme Haltille sunnuntaina 5.7. klo 23.45.

Haltilla. Olimme 118920. ja 118921. vierailijat.

Otimme muutamia kuvia, mutta emme uskaltaneet viipyä kauaa, sillä Suomen puolelta Pihtsusjärven suunnalta näkyi uhkaava, tumma pilvimatto. Kun aloimme laskeutua, alkoi sataa hiljalleen pieniä kauniita lumihiutaleita, ja tuntui vähän joululta. Pian sade muuttui rännän ja veden välimuodoksi. Sade kasteli kivet, ja isoilla lohkareilla eteneminen muuttui vaarallisemmaksi. Saavuimme takaisin Haltin tuvalle klo 01.40 eikä kukaan muu ollut saapunut paikalle. Vietimme siis yön lämpimässä tuvassa kahdestaan. Uni tuli nopeasti, sillä kilometrejä oli päivän aikana kertynyt 30.

Päivä 4. Haltin autiotupa – Pitsusjärvi – Meekonjärvi, n. 20 km

Aamulla satoi lunta ja ikkunoista katsottuna näkyvyys oli heikko. Mietitytti, oliko lähteminen turvallista. Merkittyä polkuahan ei pystynyt kulkemaan ja mietitytti, missä kaikkialla vettä mahtaa olla. Lähteäkö vaiko jäädä? Ruokaa kyllä oli varalta, joten yhden päivän olisimme hyvin voineet olla paikoillammekin. Aamiaisen jälkeen totesimme, että lumisateesta ja tuulesta huolimatta näkyvyys oli sen verran hyvä, että voimme lähteä. Niinpä pakkasimme tavarat ja vedimme päälle talveksi tarkoitetut villavaatteet sekä vedenpitävät takit, housut ja toppahanskat. Viimeksi mainittujen mukaan ottoa Jani oli kotona hiukan naureskellut, mutta ne olivat lumisessa nollakelissä aivan ehdottomat.

Aamun maisema Haltin tuvalta.

Liukkailla kivillä kulkeminen sujui rinkan kanssa nyt paremmin, ehkä siksi että sitä tuli harjoiteltua edeltävänä yönä ilman rinkkaa. Mutta se joen ylitys huolestutti. Lähdimme etsimään sopivaa ylityskohtaa hieman alempaa. Kuin taivaan lahjana löysimme joen reunalta tukevan lankun, jonka saimme kiilattua kivien väliin sillaksi. Kiitos Haltin henki! Pääsimme vaivatta yli, ja mieli huojeni.

Matka jatkui lumisateessa. Sadetta oli riittänyt koko yön, ja vielä eilen suhteellisen helppokulkuinen polku oli muuttunut mutaiseksi. Etenimme pääasiassa mudasta pilkistävien kivien kärkiä pitkin, sillä pari harha-askelta olivat osoittaneet että vaelluskenkä upposi muuten syvälle mutaan. Kaikkein ärsyttävintä maastoa koko reissun aikana olikin mutaisella polulla rämpiminen.

Saavuimme Pihtsusjärven tuvalle kahden maissa. Yllätys oli suuri, kun koko autiotupa oli täynnä teini-ikäisiä partiopoikia! Tuvalla oli muutenkin ruuhkaa. Osa oli lähdössä Haltille ja aiemmin Meekonjärvellä tapaamamme äiti ja tytöt pitivät sadetta ja kuivattivat vaatteita. He olivat todenneet, että kylmyys ja märkyys olivat heille liikaa eivätkä he aikoneet jatkaa kohti Haltia. Äiti iloitsi puolestamme Haltilla käyntiä, ja kertoi aikovansa palata vielä kolmannen kerran yrittämään omasta mielestään Suomen vaellusten kuninkuusmatkaa. Partiopojat tukkivat tehokkaasti koko autiotuvan ja pitivät aikamoista meteliä. Onneksi varaustuvan ovi ei ollut lukossa, joten muut pääsivät sinne tekemään lounasta, lämmittelemään ja kuivattelemaan tavaroita. Kolme kahden hengen porukkaa lähti Haltin suuntaan, ja me jatkoimme pian kohti Meekonjärveä.

Sade jatkui. Pihtsusjärven lähellä virtaava joki oli sekin leventynyt eilisestä, mutta vielä pääsi kengät jalassa yli. Tuuli oli kova, ja vaakasuora sade piiskasi kasvoja koko matkan ajan. Sade ja tuuli todella ovat kulkijan kelejä. Matka taittui vauhdikkaammin, kun pysähtyminen oli käytännössä mahdotonta. Kun pysyi liikkeellä, pysyi lämpimänä, ja jokaisen pienenkin pysähdyksen jälkeen piti motivoitua uudelleen jatkamaan matkaa.

Vuomakasjärven tienoilla.

Useamman vuoden vanha goretex-takkini alkoi päästää saumoista vettä noin puolessa välin Pihtusjärvi-Meekonjärvi väliä. Alkuosa polusta oli muuttunut mutaiseksi ja lähempänä Meekonjärveä sateen kastelemat kivet olivat haastavat uupuneelle kulkijalle. Noin puolitoista tuntia ennen Meekonjärveä olin todella väsynyt, ja mietin uupuuko ihminen jossain vaiheessa niin, ettei vaan jalat kanna enää. Tässä kohti maastokin oli jo niin kivikkoista, että telttapaikan löytäminen olisi ollut hankalaa. Onneksi Meekonjärven varaustuvat ilmestyivät näkyviin, ja se antoi tarvittavia lisävoimia loppumatkalle. Olimme litimärkiä, mutta lämpimien villakerrastojen ansiosta emme kuitenkaan palelleet. Ne olivat tällä reissulla kullan arvoisia.

Saavuimme Meekonjärven autiotuvalle iltakahdeksalta, tasan 36 tuntia lähtömme jälkeen. Tuohon 36 tuntiin mahtui 50 kilometriä kävelyä Haltilla käynteineen, ja se kyllä tuntui kropassa. Tuvassa piti sadetta jo isä reilu 10-vuotiaan poikansa kanssa. Oli mukavaa tulla lämpimään tupaan kuivattelemaan! Teimme ruokaa ja jutustelimme heidän kanssaan. Poika oli tosi sympaattinen tapaus, ja hän oli todella innostunut retkeilystä ja tuntui että hän osasi Haltin reittiä ympäröivän kartankin ulkoa. Uskomatonta oli myös se, että kurja sää ei tuntunut haittaavan häntä ollenkaan, vaikka se Haltin reissun heiltä keskeyttikin.

Kävimme kaikki nukkumaan makuulaverille. Vieraskirjan mukaan tuvassa asusti myös hiiri, ja yöllä heräsimmekin siihen, että jokin narskuttaa muovia. Siirsimme ruokatarvikkeita hiiri-turvallisempiin paikkoihin. Vähän ajan päästä saimme tekijän kiinni itse teosta, kun tämäkin otus oli löytänyt Janin pähkinäpussin siitä sopulin tekemästä aukosta! Siinä oli kuitenkin jäljellä enää vain muutama rusina, joten hiiri sai ne saaliikseen ja me jatkoimme nukkumista.

Päivä 5. Meekonjärvi –  Kuonjarjoki – Saarijärvi, n. 20 km

Aamulla sade ja tuuli sen kuin jatkuivat. Isä ja poika lähtivät matkaan hieman meitä ennen, ja me lähdimme liikkeelle 10.30 lämpömittarin näyttäessä kolmea astetta. Noustuamme Meekonjärven laaksosta ylemmäs sade tuli lumena, joka piiskasi kasvoja aika kipeästikin. Taas kerran Meekonjärvi-Kuonjarjoki välimatka käveltiin kovassa tuulessa, ilman taukoja.

Lämpötila ja sää ei silmiä hivellyt tänäkään aamuna.

Mieltäni oli koko paluumatkan ajan huolestuttanut kaksi jokea: Kahperusjoen ylähaarat sekä Kuonjarjoki, jotka olivat tuottaneet jo tullessa päänvaivaa. Missä kunnossa joet olisivat nyt, kun oli satanut toista vuorokautta? Näky Kahperusjoen ylähaarojen muodostamaan pieneen laaksoon oli masentava: vettä oli todella paljon enemmän kuin viimeksi, joten edessä oli pitkäkestoinen kahlaaminen. Lumisade oli onneksi lähes loppunut, mutta tuuli sopi edelleen kylmästi. Isä ja poika olivat juuri ylittäneet joen, ja myös toinen pariskunta oli pukemassa vastakkaisella rannalla vaatteita.

Hammasta purren riisuttiin kengät ja housut, ja vaihdettiin jalkaan sandaalit. Ensimmäinen haarajoki oli kapeampi ja matalampi, ja siitä pääsi yli suht helposti. Keskellä jokea oli maakaistale, jossa oli vettä niin että varpaat olivat vedessä koko ajan. Toinen haara oli huomattavasti leveämpi, syvempi ja virtaus oli voimakas. Etsittiin jonkin aikaa sopivaa ylityspaikkaa jaloissa vain märät sandaalit ja alushousut. Kahlaaminen sujui sinänsä turvallisesti, mutta jääkylmä vesi ulottui pahimmillaan hieman polven yli. Kahlaamisen aikana sitä oli niin keskittynyt vain siihen, että pääsee yli horjumatta, ettei huomannut kylmyyttä. Kun pääsimme joen yli, kummatkin meistä huusivat aikamoisen sarjan rumia sanoja, sillä kylmä vesi sattui jalkoihin ihan toden teolla. Puimme mahdollisimman nopeasti lämpimät vaatteet päälle ja jatkoimme vähän matkan päässä olevalle Kuonjarjoen autiotuvalle. Mieliala nousi hiukan, kun polun varrella kohtasimme suuren määrän poroja.

Kuonjarjoen tuvalla oli porukkaa aika paljon, mutta tunnelma oli hiljainen ja alakuloinen. Kesti tovin ennen kuin kukaan sanoi mitään, kunnes isä totesi että kahlaaminen oli totinen paikka. Me ja edellämme joen ylittänyt pariskunta nyökkäilimme. Tuvassa oli lisäksi surullisen oloinen pariskunta, jonka Haltin matka keskeytyi kylmettymiseen ja kastumiseen. Kävi sääliksi, että he olivat tulleet Etelä-Suomesta saakka, suunnitelleet matkaa ja päässeet etenemään vain 20 km todetakseen, että oma kokemus ja varusteet ovat riittämättömiä.

Edellispäivän matkalla nälkä ja siitä seurannut uupumus olivat kovia, joten tällä kertaa söimme kaksi lounasta putkeen ja lähdimme matkaan kohti Saarijärveä lämpötilan ollessa puoli astetta plussan puolella. Heti alkupuolella odotti Kuonjarjoki, jonka ylitys oli menomatkalla tuntunut vaikealta. Kun Kahperusjoki tulvi niin paljon, pelotti ajatella, missä kunnossa Kuonjarjoki olisi. Vesi ei kuitenkaan ollut niin korkealla, vaikkakin kahlaamaan joutui taas. Tällä kertaa vesi oli kuitenkin matalampaa, ja edellisestä shokkihoidosta toipuneet jalat olivat jo ehkä tottuneet kylmäkäsittelyyn, sillä kahlaaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta. Itse asiassa joen ylittämisen jälkeen fiilistelin viimeistä kahluuta hakemalla vielä sandaalit ja alushousut jalassa vettä Kuonjarjoesta, eikä pukemisella ollut niin kova kiire.

Joen onnistunut ylitys nosti mielialan pilviin, sillä tiesimme että loppumatkasta ei enää ole tiedossa mitään niin pahoja paikkoja. Tuulikin alkoi jo hieman tyyntyä, ja matka Saarijärvelle sujui leppoisissa merkeissä. Täälläkin polku oli kyllä paljon kuraisempaa kuin menomatkalla, mutta ei sekään menoa pahemmin haitannut.

Takaisin kohti Saarijärveä.

Saarijärven pieni autiotupa oli jo varsin täynnä kun saavuimme sinne. Isä ja poika olivat jatkaneet vielä pidemmälle. Tuntui aika uskomattomalta, että se reilu 10-vuotias poika oli jo päivän aikana kävellyt 20 km, kahlannut kahden joen yli ja vielä jatkanut matkaa ainakin parisen kilometriä! Saarijärven tuvalla oli kaksi ”uutta” paria, jotka olivat vasta samana päivänä tulleet Kilpisjärveltä. He riemuitsivat kun kuulivat meidän päässeen Haltille. Koko paluumatkan olimme ainoat, jotka olivat onnistuneet näissä oloissa käymään Haltilla. He kertoivat, että Saarijärven tuvassa oli ollut edellisenä yönä porukkaa, ja kaikki joutuivat kääntymään takaisin kylmyyden ja sateen takia.

Tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, joten päätimme yöpyä teltassa. Se houkutteli enemmän kuin täysi autiotupa, joka oli lämmitetty aika kuumaksi. Nukkumaan käytiin voittajafiiliksellä, eikä uni meinannut tulla kun muistelin hymyssä suin vaellusta ja voitettuja vaikeuksia.

Saarijärven kivikkoisessa maastossa telttapaikka löytyi pienen kukkulan laelta.

Päivä 6. Saarijärvi – Kilpisjärvi, n. 10 km

Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Tuntui hyvältä, kun tiesi, että matkaa olisi jäljellä enää 10 km. Ei satanut, eikä tuuli ollut niin navakka kuin edeltävinä päivinä.

Söimme tuvassa hyvän aamiaisen ja jutustelimme ihmisten kanssa. Erityisen mukavaa oli jutella yksin vaeltavan naisen kanssa, joka kulki omia polkujaan sinne, minne mieli teki. Ajatus tästä jäi muhimaan päähän. Reitillä vaeltamisesta tulee helposti suorittamista, kun koko ajan on seuraava määränpää tiedossa. Kun kokemusta tulee lisää, ehkä voisi itsekin kulkea vain kartan ja kompassin kanssa sinne minne haluaa, ilman paineita määränpäästä.

Lähdimme viimeiselle etapille klo 10.30 ja saavuimme Kilpisjärvelle hieman ennen kahta. Vaikka sateessa ja tunturituulessa ehdin ajatella, etten halua tällaista enää ikinä ja pari itkuakin tuli matkan aikana itkettyä, vaellus oli kokonaisuudessaan erittäin positiivinen ja luottamus omiin erätaitoihin kasvoi. Onnistumiskokemusten myötä myös pelkoni vesistöjen ylityksiä kohtaan oli hälvennyt. Lapin suurtunturien luonto osoitti voimansa ja muistutti siitä, että nöyränä pitää luontoon lähteä eikä määränpään tavoittaminen ole itsestäänselvyys. Hankalat sääolot tekivät vaelluksesta entistäkin unohtumattomamman, ja toivottavasti vielä jonakin päivänä palaan näihin maisemiin.

Herajärven kierros

Lyhyesti

• Milloin: 23. – 26.6.2014
• Kuinka pitkä: 60 km + lisälenkit Pirunkirkolle, Nevalaan, Ryläyksen kierros yhteensä n. 6 km
• Kuinka kauan: reissussa 71 tuntia
• Tiivistäen sanottuna: Varsin koleassa kesäkuisessa säässä tehty vaellus vaativassa maastossa järvi- ja vaaramaisemissa.

1. päivä: Ukko-Koli – Mäkrä – Lakkala

Herajärven vaellus lähti käyntiin seitsemän aikoihin kesäkuisena maanantai-aamuna, jolloin minä ja Jani starttasimme autolla Jyväskylästä kohti Kolia. Joensuussa varsin reippaan lounaan nautittuamme ja Ukko-Kolin luontokeskuksesta vesipullot täytettyämme pääsimme polulle puolen päivän aikaan. Päivä oli suhteellisen lämmin ja aurinkoinen, ja Ukko-Kolilla ja hotellin lähistön poluilla parveili aika runsaastikin ihmisiä. Oli hiukan kiusallista kanniskella selässään täyteen pakattua rinkkaa ja yrittää kavuta portaita hitaammalla tahdilla kun lapsia oli tunkemassa ohi joka välistä. Katseltiin hetken hienoja maisemia Ukko-Kolilta ja otimme pari kuvaa auringonpaisteessa. Päätimme palata tänne vielä uudestaan vaelluksen jälkeen, kun mukana ei ole rinkkoja.

Pielinen Ukko-Kolilta nähtynä.

Ikolanahoa kohden porukka alkoi jo selvästi vähentyä. Harhaoppisesti olimme suunnitelleen kiertävämme Herajärven kierroksen myötäpäivään – yleensä kierrosta suositellaan vastapäivään tehtäväksi, sillä tällöin kansallispuiston alue ja hienoimmat maisemat jäävät viimeiseksi. Aikaisempiin Alppireissuihin perustuen ajattelimme kuitenkin, että haluamme nähdä ne hienot maisemat heti, kun on täysissä voimissaan niitä katselemaan. Aika usein sitä pidemmällä reissulla kuitenkin väsyy, eikä hienoinkaan maisema enää herätä mielenkiintoa vaan haaveilee jo siitä, että pääsee kaatumaan sänkyyn. Niinpä siis suuntasimme kohti Mäkrää.

Mäkrän laelle saavuimme parissa tunnissa. Lämmin ilma oli saanut esiin hyttysiä ja muutamia isoja paarmoja. Mäkrältä avautui hienot maisemat sekä Pieliselle, Jerolle, että myös Herajärvelle. Herajärvi näytti aika isolta, ja tässä vaiheessa alkoi hiukan mietityttää, että se 60 km on aika paljon… Oli kuitenkin kiva saada yleiskuva siitä, mitä tuleman pitää.

Herajärvi Mäkrältä nähtynä.

Ensimmäinen kenttälounas oli suunniteltu Havukankorven nuotiopaikalle. Mäkrältä avautuneiden järvimaisemien jälkeen nuotiopaikka oli silkka pettymys: ränsistyneet penkit rehevällä paikalla, joka kuhisi hyttysiä. Koska nälkä oli jo sen verran kova, päätimme kuitenkin syödä siinä, mutta en kyllä suosittele kenellekään pysähtymistä tähän. Reissun jälkeen ilmeni, että koko nuotiopaikka tullaan lähitulevaisuudessa polttamaan maan tasalle.

Saavuimme Pirunkirkolle vievän polun risteykseen n. klo 16, neljä tuntia lähdön jälkeen. Jätimme rinkat polun varteen ja kävimme katsomassa 1,4 km:n päässä olevan Pirunkirkon ilman varusteita, jolloin tähän reissuun meni noin 45 minuuttia. Pirunkirkko oli ihan hauska paikka, luolamainen rako kalliossa jonne pääsi itse kömpimään sisälle.

Pirunkirkko.

Matka jatkui kohti Lakkalan telttailualuetta. Matkalla pysähdyimme hetkeksi Pitkälammen nuotiopaikalle. Paikka oli tosi kaunis, ja tässä olisi ollut paljon mukavampi tehdä lämmin ateria kuin Havukankorvella. Lakkalaan saavuimme klo 19. Telttailualue oli minulle suuri pettymys. Koska Herajärven kierros on äänestetty Suomen kauneimmaksi retkeilyreitiksi, odotin myös telttailualueiden olevan viihtyisiä. Tämä ei sitä ollut, vaan alue oli hyttysiä kuhisevaa heinikkoa, jossa oli varsin ränsistynyt nuotiopaikka, jossa ei ollut mitään ehjiä välineitä, ei edes kattilaa veden keittoa varten. No, ei silti auttanut kuin laittaa teltta pystyyn ja lähteä veden hakuun. Lähistöllä oli Seppälän tila, jonka kaivovesi on tutkitusti juomakelpoista. Kaivovesi olikin todella kylmää ja raikasta, ja tämä nostatti meidän molempien mielialaa. Teltalle palatessamme paikka ei enää tuntunut niin vihoviimeiseltä läveltä kuin se aluksi oli vaikuttanut. Päivälliseksi tehty linssipata nostatti mielialaa vielä enemmänkin. Yöllä teltassa nukutti hyvin ja lämpötila oli sopiva kesämakuupusseille.

Ilta Lakkalassa.

2. päivä: Lakkala – Rykiniemi – Suopelto – Eteläpää – Ahvenlampi

Heräsimme kello 7. Telttailualueella vietti yönsä kaksi muutakin telttaporukkaa: yksin retkeilevä vanhempi nainen sekä yksilapsinen perhe, joka pitäytyi visusti omissa oloissaan. Laittelimme rauhassa aamiaiskahveja ja -puuroja ja juttelimme vanhemman naisen kanssa. Hän kertoi, että oli ollut Ryläyksellä käynnin jälkeen aivan poikki ja hän oli levänyt Kiviniemen telttailualueella ilmeisesti muutaman päivän. Jaettiin aamunuotiolla kokemuksia aiemmista patikoistamme, ja yhdeksän aikaan lähdimme omiin suuntiimme.

Aamu oli aika kolea, mutta hyttysiä ei juurikaan ollut. T-paita päälläkin tuli kuitenkin hiukan hiki. Pysähdyimme Vesivaaralle istumaan hetkeksi. Omalla tavallaan tämä oli ehkä koko matkan paras maisemien katselupaikka: hienot näkymät Herajärvelle eikä ketään muuta ihmistä missään. Matka jatkui kohti Rykiniemeä. Helpossa alamäessa aloin katselemaan alhaalla olevia maisemia vähän liiankin innokkaasti ja niinhän siinä sitten tuli vedettyä vaellusturvat. Tässä tilanteessa ilmeni kamppailulajien ja etunojapunnerruksien hyöty: oikeaoppinen ukemi eteen rinkka selässä ja sauvat kädessä, eikä mihinkään tullut naarmuakaan. Jani kyllä pelästyi tilannetta, mutta kun selvisi että olen kunnossa, niin tilanne lähinnä nauratti.

Vesivaaralla.

Rykiniemeä edelsi Herajoen kahluuvaijeri. Tämä oli hauska kohta, ja viileä jokivesi vilvoitti mukavasti jalkoja, jotka olivat jo aamupäivän aikana raskaissa vaelluskengissä ehtineet hiota. Vettä oli maksimissaan polveen saakka. Vaijerin jälkeen olikin enää ihan lyhyt matka Rykiniemen nuotiopaikalle, jonne saavuimme puolen päivän maissa. Rykiniemessä oli aivan upea hiekkaranta Pielisen äärellä, mutta tuuli sopi suoraan rantaan ja oli niin voimakas, että Pielinen oli täynnä vaahtopäisiä aaltoja. Nuotiopaikka olisi ollut kiva, mutta koska siinä oli aivan liian kylmä, teimme lounaan vähän ylempänä suojaisammassa paikassa. Hyvällä säällä Rykiniemessä olisi mahtava telttailla!

Herajoen kahluuvaijeri.

Rykiniemen rantaa.

Matka jatkui kohti Suopeltoa. Kansallispuiston raja kulki aika lailla Herajoen paikkeilla, ja maisemat eivät enää olleet niin hienoja. Suopellon laavu oli paremmassa paikassa kuin nimi antoi ymmärtää. Se sijaitsi kallion kupeessa pellon yläpuolella ja laavuun oli rakennettu myös pieni pirttipöytä. Paikalla oli suunnilleen meidän ikäinen pariskunta lounastamassa. Koska meillä oli lounaasta aikaa vain pari tuntia, söimme tässä vain pähkinöitä. Pariskunta oli tullut Herajärven kierrosta toiseen (siihen suositeltuun) suuntaan kuin me, ja oli hauska vaihtaa matkakokemuksia kun molemmat olivat aika lailla oman matkansa puolivälissä. Ajatuksenamme oli yöpyä Eteläpään laavulla teltassa, mutta onneksi pari vinkkasi, että kannattaa jatkaa matkaa siitä vielä kolme kilometriä Ahvenlammelle, jossa oli kuulemma erittäin hieno autiotupa. He olivat viettäneet yönsä siellä.

Suopellon ja Eteläpään välimatka oli reilu 7 kilometriä. Otimme vettä mukaan Suopellon lähellä olevasta lähteestä, ja ajattelimme että teemme lounaan jossain matkan varrella. Tämä oli virhe. Suopelto-Eteläpää väli oli ehdottomasti reissun kurjin osuus. Polku kulki lähestulkoon koko ajan läpi hakkuuaukeiden, jotka olivat päässeet pahemman kerran pusikoitumaan. Ei siellä pusikoissa huvittanut paljon pysähdellä ja alkaa retkikeitintä virittelemään. Kuitenkin maasto oli edelleen sitä ylös-alas menoa, höystettynä hyttysiä kuhisevalla pusikolla. Tässä vaiheessa reissua oli mielenkiintoista huomata, miten nälkä ja väsymys sai aikaan sen, että oikeastaan sanaan kuin sanaan alkoi liittyä v-alkuisia, ei-niin-kauniita lausahduksia 🙂

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen saavuimme v***un Eteläpään laavulle s***tanan p***läpeen, joka kuhisi verenimijöitä. Samapa tuo, nälkä oli jo niin että olin nähnyt jonkinlaisia hallusinaatioita laavusta jo pari kilometriä sitten. Retkikeitin esiin, äkkiä vesi kiehumaan ja Maggien pinaattipastaa nassuun. Ruuan jälkeen Eteläpään laavua pystyi tarkastelemaan hieman objektiivisemmin. Laavu itsessään oli rakennettu ihan lähiaikoina, mutta ei sitä paikkaa parhaalla tahdollakaan voinut kovin viihtyisäksi sanoa. Kyllä siinä paremman puutteessa olisi yönsä viettänyt, niin kuin alunperin olimme suunnitelleet. Pussipastan voimilla ja tapaamamme pariskunnan vinkistä jatkoimme vielä kohti Ahvenlampea.

Ahvenlampea lähestyttäessä jännitys oli käsinkosketeltava: onko se autiotupa vapaana? Mitä, jos se ei ole? Onko siinä telttapaikkaa? Joudutaanko kävelemään Kiviniemeen saakka? Aina silloin tällöin olin kuulevinani ihmisten ääniä, ja olin varma siitä, että tupa on jo varattu. Kun iltakahdeksan jälkeen, 11 tunnin päivämatkan päätteeksi, saavuimme vapaana olevalle autiotuvalle, riemulla ei ollut rajoja! Oli suorastaan uskomatonta, että yhtäkkiä metsän siimeksestä paljastuu äärimmäisen hyväkuntoinen tupa, jossa oli laverisängyt, pirttikalusto, kamiina, paistinpannuja, kahvipannu ja vaikka mitä. Hetken aikaa en voinut edes uskoa sitä, että tämä on totta, koska tupaa ei oltu meidän karttaamme edes merkitty.

Ahvenlampi kokonaisuudessaan oli tosi idyllinen. Koska oltiin kolme kilometriä sitten syöty, ei ollut heti nälkä. Kävimme pesulla lammessa. Vesi oli kylmää, mutta peseytyminen tuntui silti taivaalliselta. Jani viritteli iltanuotion ja teki polttopuita. Minä aloin keitellä järvivettä, jotta saatiin taas vesivarannot täyteen ja aloin laitella päivälliseksi soijasuikalemössöä. Muuten, kun lisää järviveteen hiukan kuivattua minttua, maku muuttuu paljon paremmaksi! Lopuksi Jani teki vielä iltanuotiolla kaltiaisia, eli ruisjauhoista ja vedestä tehdystä taikinasta tehtyjä littanoita ”leipiä”. Samaa tavaraa kuin karjalanpiirakoiden kuoret. Ne maistuivat voin sekä Lämmin Kuppi -mustikkakeiton kanssa tosi hyvältä. Nukkumaanmeno meni jonnekin yhdentoista tienoille, mutta tämä yö nukuttiinkin sisällä sängyissä!

Ilta Ahvenlammella.

3. päivä: Ahvenlampi – Kiviniemi – Ryläys

Jani heräsi aamulla jo ennen seitsemää, ja hän oli palellut yöllä hiukan. Itse nukuin oikein hyvin. Aamu oli pilvinen ja kylmä, mutta aamiaisen sai syödä sisällä pöydän ääressä. Oli hauskaa lueskella vieraskirjaa ja ihmisten kokemuksia. Näköjään muillakin voi retkeillessä hirttää kiinni, josta esimerkkinä jotenkin angstisella käsialalla kirjoitettu kommentti ”Saunottiin yöllä, perkele”. Joku oli tainnut laittaa kamiinaan vähän liikaa puita 🙂 Siivottiin tupa ja lähdettiin liikkeelle hieman ennen yhdeksää.

Matka kävi Huuhkajavaaran kautta kohti Kiviniemeä. Kokonaisuudessaan Herajärven eteläinen 20 kilometrin lenkki ei ollut niin kovin kummoista nähtävää. Kun tänne seuraavan kerran palaa uudestaan, niin voisi ihan hyvin tyytyä 40 kilometrin lenkkiin menettämättä maisemallisesti kovinkaan paljon.

Kiviniemeen saavuimme jo noin kello 11. Kiviniemessä on kioski ja sieltä olisi myös saanut ihka oikeaa ruokaakin. Paikalla oli kuitenkin lasten kesäleiri, ja lapset olivat juuri menneet syömään kun saavuimme paikalle. Niinpä täytimme vain vesipullot ja menimme tekemään lounasta parinsadan metrin päässä sijaitsevalle laavulle, jossa oli myös telttailualue. Rantaan kävi tosi kylmä tuuli, eikä paikka oikein tehnyt vaikutusta yöpymistä ajatellen. Saimme juuri lounaan syötyä ja astiat tiskattua, kun lapsirevohka änki laavulle. Lapset eivät ole muutenkaan minun juttuni, ja käveltyämme jo yli 40 kilometria sosiaalisuuteni ei muutenkaan ollut aivan huipussaan, joten pakkasimme kamppeemme niin nopeasti kuin pystyimme ja häivyimme paikalta.

Meillä oli alunperin ajatuksena viettää viimeinen yö Kiviniemessä, jolloin viimeiselle päivälle olisi jäänyt noin 18 km matka. Aikataulut menivät kuitenkin ihan uusiksi, kun edellisenä päivänä käveltiin aiottua pidemmälle ja Kiviniemi itsessään ei houkutellut viettämään päivää istuskellessa. Päätimme käydä katsastamassa Herajärven kierroksen lähellä olevan Nevalan tilan. Matka jatkui siis sinne.

Nevalan tilalle oli vaikea päästä polulta. Ensimmäisen portin kohdalla ihmeteltiin, että saako siitä kulkea vai ei. Päätettiin mennä, ja matkalla oli monta muutakin porttia. Saavuimme tilalle kolmen aikaan, ja paikka oli varsin idyllinen hevosineen ja lampaineen. Mietimme, että voisimme jäädä yöksi vaikka sinnekin. Tavattuamme emännän ilmeni kuitenkin raamatullisesti, että meille ei ollut sijaa majatalossa. Emäntä oli kunnon pohjois-karjalainen, jonka puheesta ei meinannut tulla loppua millään. Saimme häneltä vesipullot täyteen. Hän kertoi, että aivan polun varrelta oli juuri edeltävänä päivänä löytynyt karhun tappama hirvi, joka oli osittain syöty. Nevalan tilan isäntä oli ollut osallisena siirtämässä hirven raatoa muualle. Emäntä varoitteli karhusta, joka saattaisi olla pahalla päällä kun sen ruoka olikin hävinnyt. Ennen tätä en ollut oikeastaan ajatellut karhuja, mutta nyt vähän jännitti lähteä taas liikkeelle.

Matka jatkui kohti Ryläystä, eli tiedossa ylämäkeä. Pian Nevalan tilalta lähdettyämme tulimme paikalle, jossa hirven raato oli ollut ihan puolen metrin päässä pitkospuista. Paikalla oli kuivunutta verta ja raadon haju. Vähän hirvitti. Pidimme hiukan enemmän ääntä, ja vähän ajan päästä karhu-asia oli oikeastaan unohtunut. Pysähdyimme ennen Ryläystä Pitkälammelle syömään päivän toisen lounaan ja keittelemään vesipullot täyteen, sillä tiesimme ettei Ryläyksellä ole vettä saatavilla. Näillä vesillä piti siis selvitä seuraavaan päivään, ehkä Myllypurolle saakka. Matkalla hilpeyttä herätti eräs opastin, johon oli ”Herajärven kierros” -tekstin sivulle antaumuksellisesti kaiverrettu – ei siis vain raaputettu, vaan todellakin huolella kaiverrettu – teksti ”fuck you”. Joku oli tainnut olla vähän väsynyt ja nälkäinen 🙂

Polku Ryläykselle oli mukava ja matkalla hienoja maisemia Herajärvelle. Ryläyksen kodalle saavuimme 18:30. Kota oli hieno, ja teimme heti tulet. Jania harmitti se, että puuvarastolla ei ollut halkomapölkkyä ja huomasimme, että jotkut olivat tehneet halkomiset kodan sisällä istuinpöllien päällä. Aloin laitella päivällistä tulen lämmittäessä mukavasti. Vegaaniruokien jälkeen tuntui suorastaan juhlavalta saada hiukan lihaa jerky-muodossa. Päätimme yöpyä kodassa, mikä osoittautui virheeksi.

Ruuanlaittoa Ryläyksen kodassa.

 4. päivä: Ryläys – Myllypuro – Ukko-Koli

Yö oli kylmä. Aavistin jo nukkumaan käydessäni, että tästä ei hyvä seuraa. Kolmen aikaan yöllä heräsin ja palelin todella paljon. Suunto näytti lämpötilaksi 7 astetta, ja kodan lattian raosta kävi viima, joka eteni makuupussin suuaukosta jalkoihin saakka. Luultavasti olisi ollut fiksumpaa nukkua teltassa. Kesämakuupussissa värjötellessäni kaipasin kipeästi kolmen vuodenajan Angelfire-pussiani, jonka olin edeltävällä Isojärven keikalla kironnut alimpaan helvettiin hikoiltuani siinä koko yön. Jotenkin sain kuitenkin nukuttua pari tuntia. Viideltä Jani nousi kädet kylmästä täristen. Teimme tulet ja lämmittelimme nuotion ääressä. Päätimme syödä lounaan ja lähteä liikkeelle, koska nukkumisesta ei kuitenkaan enää tulisi mitään.

Lähdimme liikkeelle 6:40 ja teimme ensin pienen Ryläyksen kierroksen ilman rinkkoja. Näkötornista ei mitään sen ihmeempää näkynyt, mutta pikku aamulenkki lämmitti mukavasti. Ja muutenkin aikaisin aamulla on kiva kulkea. Tässä vaiheessa tosin hiukan huoletti, että se karhukin saattaa olla liikkeellä ja olla vaikka polun lähettyvillä, kun muita ihmisiä tuskin siihen aikaan olisi vielä ollut jalkeilla. Ryläyksen jyrkkä nousu, mikä meidän kulkusuunnassa oli siis lasku, ei tuntunut lainkaan niin pahalta, mitä monet olivat matkan varrella kertoneet. Tosin meidän kokemuksemme jyrkästä noususta tuo mieleen muistot Alpeilta, jossa sitä jyrkkää nousua on tullut noustua aika paljon enemmän.

Saavuimme Myllypuron sillalle jo aamuyhdeksältä. Päätimme jättää menemättä telttailualueen nuotiopaikalle, koska siellä olisi vielä saattanut olla joku nukkumassa. Teimme vielä viimeisen retkilounaan. Pussista tehty parsakeitto oli pahaa, eikä enää uponnut kun tiesi että kohta pääsee hotellille syömään oikeaa ruokaa.

Myllypuro.

Saavuimme Ukko-Kolille klo 11, jolloin koko vaelluksen kestoksi tuli 71 tuntia. Olimme varanneet seuraavaksi yöksi hotellihuoneen. Kävimme syömässä ja menimme kylpylään, joka tuntui täydelliseltä paratiisilta, varsinkin kun oli yöllä palellut niin kovasti.

Kaiken kaikkiaan vaellus oli onnistunut ja näihin maisemiin palaa vielä mielellään uudestaankin. Kiitokset Janille hienojen kuvien ottamisesta!