Karhunkierros

Lyhyesti

• ti 7.6. – la 11.6.2016
• Karhunkierros Hautajärveltä Rukalle, 82 km
• Hienosti yhden vaellusreitin varrella monenlaista luontoa ja mahtavia maisemia. Vaikka ei ollut vielä sesonkiaika, väkeä oli jo varsin runsaasti liikkeellä. Jos haluaa omaa rauhaa, Suomen suosituin vaellusreitti ei ole paras mahdollinen kohde, mutta luonto on niin upeaa että ainakin kerran elämässä reitti kannattaa kulkea.

 

Päivä 1. Hautajärvi – Savijoki, n. 15 km

Kesän 2016 vaelluskohteeksi olimme päättäneet ottaa legendaarisen Karhunkierroksen. Suhtauduimme alusta lähtien vaellukseen varsin rennolla otteella, emmekä olleet kotona juurikaan suunnitelleet missä yöpyisimme milloinkin vaan ajattelimme edetä fiiliksen mukaan. Olimme kuitenkin suunnitelleet retkemme niin, että yöpyisimme omassa teltassa ja muutenkin kaikki ruuat, kaasut, retkikeitin ym. tarvikkeet olivat alusta lähtien mukana. Karhunkierroksenhan voisi vaeltaa läpi paljon keveämmälläkin varustuksella luottaen (mahdollisesti täysiin) autiotupiin sekä niiden kaasuliesiin. Lisäksi reitin keskivaiheille osuu Oulangan luontokeskus, josta olisi mahdollista ostaa lisääkin ruokaa mukaan, joten kaikkea ei ole pakko kantaa mukana alusta lähtien.

Tarkoituksenamme oli jättää auto Rukalle ja matkustaa Karhunkierros-bussilla Hautajärvelle. Nimi Karhunkierros on harhaanjohtava, sillä kyseessä ei suinkaan ole ympyräreitti vaan alku- ja loppupisteet ovat kaukana toisistaan. Rukan kylässä kohtasimme kuitenkin ongelmia löytää autolle ilmaista parkkipaikkaa. Omituista kyllä, ilmaiset parkkipaikat olivat varattuja vaikka joka paikka Rukan kylässä oli tuolla viikolla suljettu. Ajeltuamme ympäri aluetta jouduimme lopulta ajamaan auton Rukan taakse Saaruan parkkipaikalle. Siinä kävi sitten niin, että Karhunkierroksen viimeinen kilometri eli Rukan ylitys käveltiin sitten täydellä rinkalla heti alkuun. Olin ollut kotona hiukan huolissani rinkkani painosta, mutta suhteellisen kevyesti täydellä 23 kg:n rinkallakin yhden laskettelurinteen nousi. Monet olivat etukäteen pelotelleet Rukan noususta. Lähinnä huvitti, että tässä sitä taas ollaan heti alkuun laskettelurinnettä nousemassa. Aiemmilta Saksan Alppireissuilta jyrkät nousut ja hidas, tasaisen tappava nousutekniikka ovat tulleet tutuksi, joten tämä ei niin pahalta tuntunut.

Olimme Rukan kylässä lähes kolme tuntia ennen Karhunkierros-bussin lähtöä. Olimme ajatelleet syödä lounasta Rukalla ennen lähtöä, mutta mikään paikka ei tuona päivänä ollut auki. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut viisasta kotona selvittää parkkipaikka-asiat ja aukioloajat etukäteen. Koska aikaa oli sen verran paljon, päädyimme lopulta ottamaan taksin Hautajärvelle, joka kustansi 75 euroa.

Olimme Hautajärvellä klo 13. Karhunkierroksen luontokeskuskaan ei ollut tuohon aikaan auki. Vettä onneksi sai kuitenkin talon takaa, ja otettuamme juomavedet mukaan pääsimme astelemaan portin ali vaellusreitille.

Karhunkierroksen alku…

… ja loppu.

Alkuosuus oli helppoa maastoa ja soiden ylittäviä pitkospuita. Ilokseni näimme melkein heti kaksi kuukkelia, joita en ollut aikaisemmin nähnytkään. Suon laidalla oli myös poroja. Vajaan parin tunnin jälkeen saavuimme Perttumakosken laavulle, jossa keittelimme ensimmäisen lounaan. Matka jatkui tasaisena, helppona polkuna Savinajokea seuraillen. Jätimme hetkeksi rinkat polun varteen ja kävimme katsomassa Rupakiveä.

Lounas ja kahvit Perttumakosken laavulla.

Rupakivi.

Savimajokea.

Polku Rupakiveltä Savilammelle oli paikoin rankempaa juurakkoista mäkeä täydellä rinkalla. Päätimme jäädä yöksi Savilammelle telttaan. Autiotuvassa oli vanhempi pariskunta. Tulevaksi yöksi oli luvattu myrskyä, mutta halusimme silti telttaan. Tällä reissulla matkassa oli ensimmäistä kertaa upouusi Hilleberg, ja pakkohan sitä oli päästä heti kokeilemaan. Vanha Fjällrävenin Akka View oli viime vuoden sääoloiltaan haasteellisen Haltin reissun jälkeen alkanut hiukan arveluttamaan. Tulkoon myrsky, kyllä Hilleberg sen kestää! Telttapaikkaa valitessamme katselimme kuitenkin puita sillä silmällä, ettei ainakaan ole mikään valmiiksi kallellaan oleva kelo juuri teltan kohdalla. Löysimmekin teltalle tosi kivan rauhaisen sopen hieman etäämmältä autiotuvasta lähempää Savilampea, jossa saimme olla rauhassa.

Teimme tulet autiotuvan nuotiopaikalle ja aloin keitellä illalliseksi savulohipastaa. Olimme itse koonneet kotona kaikki ruokamme kuiva-aineista valmiiksi aterioiksi ja kuivanneet käyttämämme lihat itse. Tällä kertaa kokeilussa oli myös kuivattu kylmäsavulohi, joka maistuikin maukkaalta! Hyttysiä vaan oli jonkin verran, ja ne vähän häiritsivät ruokailua. Saatuamme syötyä paikalle ilmestyi muitakin: 4 hengen virolaisporukka, 2 helsinkiläistyttöä sekä lohjalainen nuorimies. Oikeastaan suurin huolenaiheeni Karhunkierrosta koskien oli etukäteen ollut se, että onko reitillä paljon muitakin ihmisiä. Nyt nuotiopaikan jakoi heti 7 muuta ihmistä ja kaksi lisää oli autiotuvassa. Alkoi hiukan harmittaa kaikki melu ja häslinki. Normaalissa elämässäkään en erityisemmin nauti ihmisten kanssa olemisesta, ja retkillä ihmistensietokykyni alkaa nopeasti lähestyä nollaa. Yksi virolaisista oli erikoinen tapaus: hän oli ekaa kertaa vaeltamassa ja hän valitteli kun rinkka painoi 27 kg ja väsymys oli iskenyt heti. Sitten hän kaivoi rinkastaan jos minkälaista vempainta (hyttysten karkotin oli kyllä kiva juttu!), ja tietty kaljatölkkejä nyt aina jaksaa kantaa mukana. Lohjalainen nuorimies oli käynyt eräopasopintoja ja oli reissussa ilman telttaa, makuupussia saati makuualustaa vaikka yölämpötilaksi oli luvattu nollaa. Iltapalaksi tämä kaveri veti makkaraa ja viinaa. Asenne varmaan lämmittää tarpeeksi.

Onneksemme olimme saaneet teltan etäämmälle, ja kaikki muut majoittuvat autiotupaan. Löysimme myös telttamme läheltä yksityisen peseytymispaikan Savilammen rannasta. Kävimme nukkumaan uuteen, hienoon Hillebergiimme. Pian alkoi hiljalleen sadella ja sateen ropinaan oli kiva nukahtaa.

Päivä 2. Savilampi – Runsulampi, n. 10 km

Yöllä nukutti tosi hyvin. Aikaisemmin teltassa nukkuminen on ollut minulle vaikeaa, kun on ollut ahdasta ja kosteaa. Nyt ei ollut kumpaakaan. Eikä sitä myrskyäkään yöllä tullut, tai ainakaan me emme tienneet sellaisesta mitään. Aamulla tosin satoi edelleen kun kahdeksan aikaan heräilimme. Söimme ensin teltassa aamiaisleivät, ja Jani keitti teltan ulkopuolella vettä pysyen itse absidissa sateensuojassa. Saimme syödä puurot ja kahvitkin teltan suojissa. Tutkimme karttaa ja pohdimme, mitä tekisimme: lähdemmekö sateeseen vai jäämmekö tähän. Olimme varanneet ruokaa kuudeksi päiväksi ja vielä yhden hätävarapäivänkin, joten ei olisi haitannut, vaikkemme olisi edenneet ollenkaan. Sade ropisi mukavasti telttaan ja päätimme jatkaa unia.

Aamupäivän päiväunilla sadetta pitämässä.

Nukuttuamme vielä pari tuntia heräsimme lintujen lauluun ja aurinkoon. Sade oli lakannut ja ulkona oli hieno ilma. Siirryimme tekemään lounasta autiotupaan. Iloksemme huomasimme, että tupa oli tyhjä ja kaikki muut olivat ilmeisesti lähteneet aamulla sateeseen.

Kävimme ilman rinkkoja katsomassa Oulanganköngästä. Sinne pääseminen edellytti aika monen portaan nousua, mutta maisemat olivat hienoja. Varsinaista Karhunkierrosta lähdimme jatkamaan vasta puoli neljän maissa auringonpaisteessa.

Riippusilta Savijoen autiotuvan kulmalla.

Savijoen autiotupa ja pieni hiekkaranta joen äärellä.

Kohti Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Taivalkönkään autiotuvan kohdalla oli nälkä, joten päätimme tehdä päivällisen siinä. Jani teki tulet kamiinaan ja meni ulos ottamaan valokuvia. Minä tein sillä aikaa ruokaa, tällä kertaa kermaista lihakastiketta yrttiperunamuusin kanssa ja jälkiruoaksi cappuccinounelmaa. Nam! Menin huuhtelemaan astioita ja rantalaiturin äärellä odotti parvi ahnaita pikkusärkiä, jotka kävivät innolla suklaisen cappuccinounelman jäänteiden kimppuun. Niitä oli hauska seurata. Laitoin käden veteen ja ne tulivat näykkimään sormiakin, mikä tuntui hassulta.

Taivalkönkäällä oli mahtavat maisemat ja ilta-aurinko kultasi tyynen vedenpinnan sekä vihreät koivunlehdet. Järripeippo paistatteli koivun oksalla ilta-auringossa. Matka jatkui pitkin tasaista hiekkamaata ja oli ilo kulkea auringossa eikä hyttysetkään pahemmin kiusanneet.

Taivalkönkään 2-kerroksinen autiotupa.

Jokaisessa käymässämme autiotuvassa oli kaasuliesti, Taivalkönkäällä sisällä tuvassa, monessa muussa paikassa ulkona kuistilla.

Tällä kertaa annoskokoja oli kasvatettu viime vuoden reissuun nähden, eikä nälkä juuri päässytkään aiheuttamaan närää.

Taivalköngäs.

Taivalköngäs.

Upeaa maisemaa ilta-auringossa.

Päätimme jäädä yöksi Runsulammen telttapaikalle. Lähdimme seuraamaan pientä polkua ja löysimme taas kivan, syrjäisän telttapaikan aivan Runsulammen rannalta. Söimme vielä iltapalaksi munakkaan ja omenapaistosta. Kun aurinko alkoi laskea, ilma alkoi selvästi kylmetä ja käsiä alkoi palella. Oli tulossa kylmä yö. Kävimme pesulla joessa ja menimme nukkumaan. Riemuksemme emme kohdanneet tänään yhtäkään muuta ihmistä!

Telttailua Runsulammen pikkupolun päässä olevalla syrjäisellä paikalla.

Päivä 3. Runsulampi – Jussinkämppä, n. 20 km

Heräsin yöllä ja kelloni mukaan lämpötila oli +2 astetta. Onneksi olimme ottaneet paksut makuupussit mukaan, joten ei ollut hätää. Vedin makuupussin hupun vain takaisin päähän ja jatkoin makoisia unia.

Nousimme kahdeksan maissa auringon paistaessa pilvien lomasta. Tämä olikin erityinen päivä, sillä tänään juhlittiin 9-vuotishääpäiväämme! Sitä varten olimme suunnitelleet hieman poikkeavaa ohjelmaa ja ruokaa. Olimme jopa tätä päivää varten kantaneet pieniä muovisia punaviinipulloja mukanamme. Ulkoilma-aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa kymmenen maissa. Pian vastaan tuli leirintäalue ja kartan mukaan siellä oli sauna. Kävimme kysymässä kioskin myyjältä, pääsisimmekö saunaan. Aluksi hän sanoi, että sinne pääsee vain iltaisin, mutta loppujen lopuksi pääsimme 3,50 euroa/nenä korvausta vastaan saunaan. Niinpä saunoimme kahden kesken komeassa rantasaunassa ja pulahdimme välillä lampeen. Luksusta!

Helppokulkuista mäntymetsää Runsulammen tienoilla.

Sauna!

Saunomisen jälkeen taivas meni pilveen. Tullessamme Oulangan luontokeskuksen kohdalle alkoi sataa. Päätimme syödä lounasta luontokeskuksessa sillä toiveella, että sade menisi sillä aikaa ohi. Tuntui suorastaan huijaukselta syödä kesken kaiken posliinilautasilta lohikiusausta ja käydä tavallisessa vessassa. Ihmisiäkin oli taas ihan liikaa. Luontokeskuksessa oli paljon ulkomaisia eläkeläisiä oppaan kanssa linturetkellä.

Sade ei lakannut. Itse asiassa se ei lakannut koko loppupäivänä, joten matka Jussinkämpälle sujui sateessa, mutta sade ei sentään ollut kovaa, lähinnä sumumaista tihkusadetta. Pian luontokeskuksen jälkeen oli Kiutaköngäs, joka oli ihan hieno vesiputous. Porukkaa oli liikkeellä sen verran, että emme kauaa siinä seisseet vaan jatkoimme matkaa kohti Ansakämppää. Reitti kulki helppokulkuista polkua hiekkaharjulla jokea myötäillen hienoissa maisemissa.

Kiutaköngäs.

Kohti Ansakämppää.

Olimme Ansakämpällä noin kolmen, neljän maissa eikä siellä ollut muita. Tämä autiotupa sijaitsi jyrkkien portaiden alapäässä. Teimme isossa ja hienossa autiotuvassa lounaaksi hääpäivän kunniaksi tacoja. Nähtävästi osaan pakata rinkkani aika hyvin, sillä olin onnistunut kuljettamaan tacokuoret omassa paketissaan ehjänä tänne saakka. Pian tupaan tuli muitakin ja lähdimme kävelemään kohti Jussinkämppää.

Tacokastikkeen kokkailua Ansakämpällä.

Hääpäivätaco 🙂

Ansakämpältä lähdettäessä polku jatkui vähän aikaa harjua pitkin jokimaisemissa, mutta pian se muuttui juurakkoiseksi ja mäkiseksi. Sade oli liukastanut juuret ja tehnyt polusta mutaista. Joki hävisi näkyvistä eikä sen ihmeempiä maisemia ollut. Mutaista polkua pitkin eteneminen oli tietysti hieman harmillista, mutta muistissa oli vielä paljon, paljon pahemmat olosuhteet ja upottavat kuraiset polut viime vuoden Haltin reissulta, joten sitä kokemusta vasten peilaten tämä oli vain hyvin pieni kiusa. Matkan puolivälikin osui tälle taipaleelle. Karhunkierroksella kilometrit on merkitty, joten pysyi hyvin kärryillä siitä, missä mennään. Meille kilometritolppa merkitsi myös aina pientä juomataukoa. Se oli kätevä muistutus juoda välillä, sillä helposti kävellessä katoaa ajantaju eikä muista juoda riittävän usein.

Puolivälin kilometritolppa!

Jussinkämpälle saapuessamme rinkan kantolaitteet ja päällä olevat vaatteet olivat märkiä, joten vastahakoisesti päätimme yöpyä autiotuvassa. Autiotupa on muuten tällä reitillä vähän hassu käsite, sillä ne ovat kaikkea muuta kuin autioita. Nytkin tuvassa oli jo 7 muuta ihmistä, ja jaoimme makuulaverin erään miehen kanssa. Osa porukasta oli jo nukkumassa, joten yritimme toimia mahdollisimman hiljaa ja ripustelimme tavaroitamme kuivumaan. Meillä oli tarkoitus tehdä hääpäiväillalliseksi pasta carbonaraa punaviinin kera ja olin jo aamulla laittanut kuivatut naudanlihat veteen likoamaan. Koska päivän aikana olimme syöneet jo luontokeskuksessa eikä tacoistakaan ollut paljon aikaa, päätimme jättää ruuan tekemättä. Pasta carbonaran sijaan nautimme hääpäiväillalliseksi pelkät liotetut kuivalihat kylmänä suoraan purkista ruissnacksien kanssa sateisella autiotuvan kuistilla. Miten juhlavaa! Nauratti kyllä, ja tämä hääpäiväateria jäi varmasti mieleen. Päätimme säästää viinin tuonnemmaksi.

Yritimme käydä nukkumaan autiotupaan. Tai Jani nukkuikin, minä en. Tuvassa oli kuumaa ja kosteaa. Minulla oli makuupussi, jonka mukavuuslämpötila on vain pari astetta plussan puolella. Tuvassa oli 20 astetta, ja koko ajan oli hiki vaikka yritin pitää makuupussia vain peittona. Autiotuvassa on sekin juttu, että aina jollakin on jotain tekemistä. Alkuillasta (tai yöstä) pari naista laittoi vielä ruokaa tuvassa ja suunnitteli huomisen matkaa. Joku kävi huussissa. Samalla laverilla nukkunut mies päätti jatkaa matkaa kello yksi yöllä ja mietin että tekisimme saman. Sitten sain kuin sainkin hieman unta.

Päivä 4. Jussinkämppä – Porontimajoki, n. 22 km

Heräsin hikisenä viideltä ja kurkku oli kipeä. Nyt tuli mitta täyteen autiotupaa. Herätin Janin ja menimme pihapiirissä olevaan kotaan tekemään tulet ja aamiaista. Sade jatkui edelleen hiukan. Kuukkeli kävi syömässä aamiaiseksi jonkun pihalle heittämiä nuudeleita. Tavarat sentään olivat kuivuneet yön aikana, joten oli siitä kärvistämisestä edes jotakin hyötyä.

Polku jatkui juurakkoisena ja savisena ilman sen hienompia näköaloja. Kuljimme tihkusateessa kohti Kitkajoen rannalla olevaa ensimmäistä nuotiopaikkaa. Tämä oli koko matkalla ainoa väli jolloin oikeasti otti päähän että oli tullut tänne lähdettyä. Kurkku tuntui kipeältä, ja toisaalta oli hiki ja toisaalta paleli.

Kitkajoelle päästyämme sade lakkasi sopivasti. Jani teki nuotion ja minä keitin kuumat kaakaot. Kaakao, ranskanpastillit ja sateen loppuminen nostivat mielialaa. Kodasta tuli porukkaa hakemaan vettä joesta. Kota oli kuulemma ollut yön täynnä väkeä. Lisäksi jotkut olivat teltassa. Porukkaa oli paljon liikkeellä säästä huolimatta.

Matka jatkui hienoissa maisemissa aivan Kitkajoen rantoja pitkin. Osittain polku oli rinkan kanssa vaikeakulkuistakin, sillä joissakin kohdissa piti edetä kieli keskellä suuta, ettei horjahda jokeen. Sauvoista oli hyötyä. Bongasimme kaksi koskikaraa niiailemassa Kitkajoen kivillä. En silloin vielä tiennyt, että ne ovatkin Suomessa uhanalaisia: tämä tieto osui silmiin heti kotiin tultuamme tuoreesta Latu & Polku –lehdestä. Ennen Karhunkierroksen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli muutamia pitkähköjä nousuja ja vaihdoimme kevyempään vaatetukseen.

Kitkajoella.

Polku kulkee pitkän matkaa aivan joen viertä.

Pysähdyimme Harrisuvannon laavulle tekemään lounaaksi intialaista linssipataa. Aluksi paikalla ei ollut muita ja ilmakin oli hyvä. Pian laavulle alkoi kuitenkin tuulla aika kylmästi, ja piti taas pukea paksumpaa taukovaatetusta päälle. Pian alkoi myös kuulua hirveää mekkalaa: paikalle pölähti 30-päinen rippileiriporukka! Olimme ajatelleet, että voisimme lepäillä laavulla hieman pidempäänkin, mutta kylmyys ja väenpaljous muuttivat suunnitelmia. Paikalle tuli myös muutamia Pienen Karhunkierroksen kiertäjiä, ja osa tuli samalle nuotiolle. Toisaalta oli ihan hauskaakin kertoa ihmetteleville ihmisille kokemuksia jo yli 50 kilometriä kestäneestä vaelluksesta: kaikkihan eivät välttämättä edes ole nähneet miten retkikeittimellä ruokaa tehdään. Hauska tapaus oli myös eräs isä ja noin 5-vuotias poika, jotka tulivat laavulle tekemään kalakeittoa tuoreesta lohesta. Isä loi merkitseviä katseita melkoista ääntä pitäviin rippikoululaisiin ja huokaisi ”luonnon rauhaa”. Tämän seurauksena pikkupoika kajautti oikein kuuluvasti ilmoille ”LUONNON RAUHAA” 🙂 Päätimme, että Pieneltä Karhunkierrokselta olisi syytä päästä yöksi tarpeeksi kauas, jotta meillä olisi jonkinlaista toivoa siitä luonnon rauhasta.

Näkymä Harrisuvannon laavulta.

Matka jatkui Pientä Karhunkierrosta seuraillen hienoissa maisemissa. Ilma oli aika koleaa ja jotenkin väsytti, vaikka juuri olimme syöneet. Yöunet tosin olivat jääneet lyhyiksi. Kurkku oli edelleen hiukan kipeä ja ajattelin, että voisimme keittää lämpimät juomat Siilastuvalla. Tupa oli tietenkin aivan täynnä, ja pihallakin oli aika paljon porukkaa. Jatkoimme matkaa hieman alakuloisissa tunnelmissa. Väsytti ja paleli hiukan, ja pelkäsin että minulla on kuumetta. Jyrävän putous oli kyllä hieno, ja otimme joesta vesipullot täyteen.

Näkymiä Pienen Karhunkierroksen varrelta.

Jyrävä.

Pian Karhunkierros erkani Pienestä Karhunkierroksesta. Pidimme taukoa lähellä risteystä hiekkaisen harjun päällä, johon ei tuullut ja aurinkokin hiukan paistoi. Söimme leipää ja joimme kahvia. Olo alkoi hiukan parantua. Haaveilin kuitenkin kovasti siitä, että saisin köllistyä oman teltan suojaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.

Onneksi matka jatkui helpossa hiekkamaastossa. Kansallispuiston rajakin jäi taakse, joten periaatteessa teltan olisi voinut laittaa mihin tahansa. Iso-Lummiskon lähellä oli mukavan näköinen paikka, jossa telttaa oli pidetty ennenkin ja harkitsimme jäämistä siihen yöksi. Päätimme kuitenkin jatkaa.

Kohtasimme matkalla Savijoen autiotuvalla tapaamamme lohjalaismiehen sekä mukavan, ikäisemme pariskunnan. Juttelimme hetken ja jatkoimme kohti lähellä olevaa laavua, jonne ajattelimme laittaa teltan. Saavuttuamme laavulle totesimme kuitenkin, että paikka oli varsin hyttyspitoinen. Lohjalaismies oli kiertänyt Karhunkierroksen viime vuonna ja hän tiesi kertoa, että noin neljän kilometrin matka Porontimajoen tuvalle oli helppoa maastoa ja sieltä saisi myös paremmin juomavettä vuolaana virtaavasta joesta.

Niinpä päätimme jatkaa Porontimajoelle saakka. Olin yhtäkkiä saanut jonkin piristysruiskeen ja askel kulki nyt kevyesti, vaikka aiemmin päivällä oli ollut väsynyt ja kipeä olo. Nyt siitä ei ollut tietoakaan, ja matka Porontimajoelle kulki helpossa maastossa mukavasti.

Porontimajoella oli pieniä autiotupia kaksin kappalein, joista vanhempi oli rakennettu hienosti joen päälle. Pystytimme teltan, ja myös pariskunta ja nuorimies saapuivat paikalle. Pariskunnalla oli myös uusi Hillebergin teltta, heillä kolmen hengen Nallo ja meillä Keron. Oli hauskaa tutustua toistemme telttoihin ja olo oli kuin oltaisiin verrattu mersuja kavereiden kesken. Yhdessä tuumin totesimme, että huipputeltat olemme hommanneet. En olisi uskonut, kuinka iso ero teltoilla voi olla. Vanha Fjällrävenkin oli ihan ok, ahdas tosin, mutta ero Hillebergiin oli kuin yöllä ja päivällä.

Vanhempi Porontimajoen autiotuvista oli rakennettu hienosti joen päälle.

Porontimajoella kaasuliesi oli keittokatoksessa. Etualalla oli myös laavu ja nuotiopaikka.

Ilta meni mukavasti yhdessä ruokia keitellessä. Meillä oli tällä kertaa listalla jauhelihakastiketta perunamuusilla. Pariskunta paljastui liikunnanohjaajiksi, ja he olivat koulutuksen puitteissa käyneet enemmänkin retkeilemässä niin kesällä kuin talvella, samoin kuin lohjalainen nuorimies. Kiintoisaa puheenaihetta siis riitti.

Ilma alkoi kylmetä ja vetäydyimme loppuillaksi omaan telttaamme, jossa nautimme ne eiliseksi tarkoitetut punaviinit kahden kesken. Lohjalaisella nuorella miehellä oli edelleen viinapullo tallella, josta hän olisi tarjonnut muillekin. Naurettiin teltassa, että me vanhat ja viisaat juodaan omat juomamme teltan suojissa salaa eikä jaeta muille 🙂 Viimeisenä iltana muistin senkin, että olin ottanut matkaan mukaan käsivoidetta. Retkeily on tavaroiden tunkemista mahdollisimman pieneen tilaan kaikenlaisiin nyssäköihin, vetoketjujen ja minigrip-pussien avaamista ja sulkemista, teltan narujen kiinnitystä ja paljon muuta puuhaa, jossa kynsien sivut olivat jo tähän mennessä hiukan verillä. Käsivoiteen löytyminen oli juhlaa!

Päivä 5. Porontimajoki – Ruka, n. 15 km

Yöllä nukutti taas teltassa hyvin ja heräilimme seitsemän maissa. Yöllä oli satanut. Keittelimme aamupuurot keittokatoksessa eilisiltaisen porukan kesken. Tunnelma oli hilpeä, sillä tämä olisi kaikille reissun viimeinen päivä. Se tarkoitti sitä, että nyt sai syödä oikein urakalla. Kaikilla oli ruokaa jäljellä vaikka kuinka paljon, sillä jokainen oli kulkenut reitin aiottua rivakammin. Rinkkaa piti kuitenkin keventää, sillä Karhunkierroksen rankin osuus olisi vasta edessäpäin.

Menimme telttaan pakkaamaan tavaroita, ja silloin alkoi sataa. Sateen ropina rauhoitti, emmekä pitäneet kiirettä. Lisäksi naapurin nainen Nallo-teltassa lauloi kauniisti. Sade ei kuitenkaan osoittanut taukoamisen merkkejä, joten pakkasimme teltan märkänä mukaan. Otimme kaikki pullot täyteen vettä Porotimajoelta, sillä kartan mukaan vesipaikkoja ei loppumatkasta kovinkaan paljon ollut. Parista suolammesta olisi voinut keittää vettä, mutta me pärjäsimme näillä vesillä reitin loppuun.

Sade jatkui noin tunnin verran. Alkumatkasta polku oli helppoa metsäpolkua ja vähän matkaa kuljettiin ihan hiekkatietä pitkinkin. Pariskunta ja nuorimies olivat lähteneet meitä ennen, mutta saimme heidät kiinni ja sauvojen ansiosta etenimme nopeampaa tahtia. Pysähdyimme Iso Kuikkalammen laavulle syömään, kun ruokaa kerran riitti. Teimme megaisot leivät ja tungimme niihin kaikki loput juustot ja meetvurstit mitä oli jäljellä. Yhtä jälkiruokaa varten meillä oli ollut mukana myös hiukan marenkia, mutta se jälkiruoka jäi tekemättä. Marengit olivat olleet kotona kaapissa jo monta kuukautta ja kotona ne maistuivat hieman oudoilta, mutta nyt nekin hotkittiin hetkessä ja ne olivat suurta herkkua.

Viimeinen osuus Karhunkierroksesta oli rankaa vaaroille kiipeämistä ja niiltä laskeutumista. Saapuessamme Konttaisen näköalapaikalle sää oli aurinkoinen, ei tuullut yhtään eikä korkealla ollut hyttysiä. Maisemat olivat upeita yli järvien ja metsien. Päätimme tehdä lounaan siinä. Kerrankin sattui niin, että lounasmaisemat ja ilma olivat kuin jostakin vaellusesitteestä. Itse tehty jauhelihakeitto maistui hyvältä ja kahvit vielä siihen päälle. Valoisana puolena oli myös se, että rinkasta lähti kertaheitolla reippaasti painoa kun vettä ja ruokaa siirtyi rinkasta vatsaan.

Ruka näkyvissä, mutta matkaa sinne oli vielä kymmenisen kilometriä.

Vaaramaisemaa.

Hienoin lounaspaikka ja parhaat jauhelihakeitot ikinä!

Maisema Konttaiselta.

Maisema Konttaiselta.

Edessä oli vielä Valtavaaralle nousu, joka oli rankkaa puuhaa. Mäki oli jyrkkää, portaita riitti ja osa polusta oli varmistettu köydellä, josta kyllä mielestämme oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sauvoista sen sijaan oli iso apu, samoin tukevista vaelluskengistä. Jyrkän alamäen kulkeminen rinkan kanssa ei ole nilkoille ja polville herkkua.

Valtavaaralla oli pieni päivätupa. Jännitimme, saisimmeko vielä loppumatkasta sadetta päällemme: vaaran laelta näkyi hienosti, miten sadetta tuli kolmessa ilmansuunnassa, mutta onneksemme Rukan suunta näytti aurinkoiselta. Harvemmin on päässyt näkemään, miten yhdessä paikassa tulee ihan kunnolla vettä mutta toisessa paistaa aurinko.

Valtavaaran pieni päivätupa, johon ei olisi yöpymään mahtunut.

Tuolla sataa, meille onneksi ei enää.

Saimme kiinni Nallo-pariskunnan, lohjalaismiehen sekä lounastauollamme ohi menneet helsinkiläistytöt Valtavaaralta laskeuduttaessa. Mehän olimme Rukan ylittäneet jo alussa täysillä rinkoilla, joten hyvästelimme muut Valtavaaran juurella Saaruan polun risteyksessä ja jatkoimme autollemme. Vaikka aluksi tuntui vähän hassulta, että Karhunkierroksen huipentuma tuli meillä ensin, ei yhtään haitannut ettei Rukaa tarvinnut enää lopuksi ylittää. Onhan niitä vuoria ja tuntureita jo aiemminkin tullut kavuttua, ja mielestäni reitin hienoimmat maisematkin olivat muualla kuin Rukan laskettelurinteessä.

Summa summarum

Karhunkierroksen luonto oli todella hienoa ja 82 kilometriin mahtui paljon vaihtelua niin luonnossa kuin säässäkin. Toisaalta hiukan harmitti, että viivyimme vain neljä yötä, vaikka ruokaa olisi ollut pidempäänkin. Tulin kuitenkin Jussinkämpän tupayön jälkeen pieneen flunssaan, joten oli hyvä päästä normaalioloihin. Lisäksi ihmisten suuri määrä aiheutti sen, ettei oikein sitä luonnonrauhaa olisi päässyt kokemaan. Luultavasti sesonkiaikaan paikoin kuljetaan hitaimmissa paikoissa melkeinpä jonossa. Jos tavoitteena on olla yksin hiljaisuudessa, Karhunkierros ei ole kauhean sopiva paikka. Mutta paikka sopii hyvin varsinkin ensimmäiselle pidemmälle vaellukselle, ja halutessaan reitin pystyy kulkemaan paljon pienemmillä kantamuksilla hyödyntäen autiotupia ja niiden kaasuliesiä. Autiotuvat, laavut ja huussit olivat pääsääntöisesti erinomaisessa kunnossa ja autiotuvissa oli kaasuliedet ja -pullot joko sisällä tuvassa tai kuistilla. Polttopuita oli ainakin näin kesäkuun alussa runsaasti ja jokaisella tuvalla tai laavulla oli hyvässä kunnossa olevat kirveet.

Meillä oli aika painavat rinkat, sillä ruokaa oli nyt enemmän kuin edellisen vuoden Haltin reissulla (jolloin lounaat todettiin liian pieniksi) ja myös uusi teltta oli painavampi kuin vanha. Rinkkani painoi kotona 21 kg ja kun siihen lisättiin vielä Kuusamosta ostetut leivät, juustot, voit, meetvurstit sekä vedet, lähtöpaino oli luultavasti 23 kilon paikkeilla. Kohdallani 1/3 kehonpainosta nyrkkisääntö ylittyi siis jonkin verran, mutta hyvin tuollakin painolla vielä jaksoin kulkea. Janin rinkka painoi suunnilleen saman, ja hänellä oli mukana myös järjestelmäkamera ja yksi vaihto-objektiivi (Janille kiitos suurimmasta osasta blogin valokuvista). Meillä on aina sama tavarajako: minulla on retkikeitin, astiat ja pääosa ruuasta, Janilla on teltta sekä molempien makuupussit ja –alustat ja parin, kolmen päivän ruokapussit. Molemmat kantavat omat vaihtovaatteensa itse. Jako on ollut kätevä, koska Janin rinkkaa ei tarvitse avata päivän aikana ollenkaan. Kuten todettua, ruokaa jäi reilusti yli. Muita tarpeettomaksi jääneitä tavaroita olivat paksut, talveksi tarkoitetut villa-aluspaidat (villahousuille oli käyttöä!), pipot, hanskat sekä onneksi ensiapulaukku. Pienemmälläkin olisi varmasti pärjännyt, mutta halusimme olla täysin omavaraisia ja ajattelimme tätä reissua harjoituksena sitä silmällä pitäen, että ensi kesänä voisi suunnata merkittyjen polkujen ulkopuolelle Lappiin.

Jos intoa ja kuntoa riittää, niin saman reitinhän voi vetäistä vaikka vuorokaudessa. Ystäväni Iita teki juuri näin 6.6.2016 alkaen eli päivää ennen oman retkemme alkua. Lue hänen Karhunkierroksensa tarina Kissankulman Ikiliikkujien blogista.

Kunnon varusteita ei harmita kantaa mukana!