Karhunkierros

Lyhyesti

• ti 7.6. – la 11.6.2016
• Karhunkierros Hautajärveltä Rukalle, 82 km
• Hienosti yhden vaellusreitin varrella monenlaista luontoa ja mahtavia maisemia. Vaikka ei ollut vielä sesonkiaika, väkeä oli jo varsin runsaasti liikkeellä. Jos haluaa omaa rauhaa, Suomen suosituin vaellusreitti ei ole paras mahdollinen kohde, mutta luonto on niin upeaa että ainakin kerran elämässä reitti kannattaa kulkea.

 

Päivä 1. Hautajärvi – Savijoki, n. 15 km

Kesän 2016 vaelluskohteeksi olimme päättäneet ottaa legendaarisen Karhunkierroksen. Suhtauduimme alusta lähtien vaellukseen varsin rennolla otteella, emmekä olleet kotona juurikaan suunnitelleet missä yöpyisimme milloinkin vaan ajattelimme edetä fiiliksen mukaan. Olimme kuitenkin suunnitelleet retkemme niin, että yöpyisimme omassa teltassa ja muutenkin kaikki ruuat, kaasut, retkikeitin ym. tarvikkeet olivat alusta lähtien mukana. Karhunkierroksenhan voisi vaeltaa läpi paljon keveämmälläkin varustuksella luottaen (mahdollisesti täysiin) autiotupiin sekä niiden kaasuliesiin. Lisäksi reitin keskivaiheille osuu Oulangan luontokeskus, josta olisi mahdollista ostaa lisääkin ruokaa mukaan, joten kaikkea ei ole pakko kantaa mukana alusta lähtien.

Tarkoituksenamme oli jättää auto Rukalle ja matkustaa Karhunkierros-bussilla Hautajärvelle. Nimi Karhunkierros on harhaanjohtava, sillä kyseessä ei suinkaan ole ympyräreitti vaan alku- ja loppupisteet ovat kaukana toisistaan. Rukan kylässä kohtasimme kuitenkin ongelmia löytää autolle ilmaista parkkipaikkaa. Omituista kyllä, ilmaiset parkkipaikat olivat varattuja vaikka joka paikka Rukan kylässä oli tuolla viikolla suljettu. Ajeltuamme ympäri aluetta jouduimme lopulta ajamaan auton Rukan taakse Saaruan parkkipaikalle. Siinä kävi sitten niin, että Karhunkierroksen viimeinen kilometri eli Rukan ylitys käveltiin sitten täydellä rinkalla heti alkuun. Olin ollut kotona hiukan huolissani rinkkani painosta, mutta suhteellisen kevyesti täydellä 23 kg:n rinkallakin yhden laskettelurinteen nousi. Monet olivat etukäteen pelotelleet Rukan noususta. Lähinnä huvitti, että tässä sitä taas ollaan heti alkuun laskettelurinnettä nousemassa. Aiemmilta Saksan Alppireissuilta jyrkät nousut ja hidas, tasaisen tappava nousutekniikka ovat tulleet tutuksi, joten tämä ei niin pahalta tuntunut.

Olimme Rukan kylässä lähes kolme tuntia ennen Karhunkierros-bussin lähtöä. Olimme ajatelleet syödä lounasta Rukalla ennen lähtöä, mutta mikään paikka ei tuona päivänä ollut auki. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut viisasta kotona selvittää parkkipaikka-asiat ja aukioloajat etukäteen. Koska aikaa oli sen verran paljon, päädyimme lopulta ottamaan taksin Hautajärvelle, joka kustansi 75 euroa.

Olimme Hautajärvellä klo 13. Karhunkierroksen luontokeskuskaan ei ollut tuohon aikaan auki. Vettä onneksi sai kuitenkin talon takaa, ja otettuamme juomavedet mukaan pääsimme astelemaan portin ali vaellusreitille.

Karhunkierroksen alku…

… ja loppu.

Alkuosuus oli helppoa maastoa ja soiden ylittäviä pitkospuita. Ilokseni näimme melkein heti kaksi kuukkelia, joita en ollut aikaisemmin nähnytkään. Suon laidalla oli myös poroja. Vajaan parin tunnin jälkeen saavuimme Perttumakosken laavulle, jossa keittelimme ensimmäisen lounaan. Matka jatkui tasaisena, helppona polkuna Savinajokea seuraillen. Jätimme hetkeksi rinkat polun varteen ja kävimme katsomassa Rupakiveä.

Lounas ja kahvit Perttumakosken laavulla.

Rupakivi.

Savimajokea.

Polku Rupakiveltä Savilammelle oli paikoin rankempaa juurakkoista mäkeä täydellä rinkalla. Päätimme jäädä yöksi Savilammelle telttaan. Autiotuvassa oli vanhempi pariskunta. Tulevaksi yöksi oli luvattu myrskyä, mutta halusimme silti telttaan. Tällä reissulla matkassa oli ensimmäistä kertaa upouusi Hilleberg, ja pakkohan sitä oli päästä heti kokeilemaan. Vanha Fjällrävenin Akka View oli viime vuoden sääoloiltaan haasteellisen Haltin reissun jälkeen alkanut hiukan arveluttamaan. Tulkoon myrsky, kyllä Hilleberg sen kestää! Telttapaikkaa valitessamme katselimme kuitenkin puita sillä silmällä, ettei ainakaan ole mikään valmiiksi kallellaan oleva kelo juuri teltan kohdalla. Löysimmekin teltalle tosi kivan rauhaisen sopen hieman etäämmältä autiotuvasta lähempää Savilampea, jossa saimme olla rauhassa.

Teimme tulet autiotuvan nuotiopaikalle ja aloin keitellä illalliseksi savulohipastaa. Olimme itse koonneet kotona kaikki ruokamme kuiva-aineista valmiiksi aterioiksi ja kuivanneet käyttämämme lihat itse. Tällä kertaa kokeilussa oli myös kuivattu kylmäsavulohi, joka maistuikin maukkaalta! Hyttysiä vaan oli jonkin verran, ja ne vähän häiritsivät ruokailua. Saatuamme syötyä paikalle ilmestyi muitakin: 4 hengen virolaisporukka, 2 helsinkiläistyttöä sekä lohjalainen nuorimies. Oikeastaan suurin huolenaiheeni Karhunkierrosta koskien oli etukäteen ollut se, että onko reitillä paljon muitakin ihmisiä. Nyt nuotiopaikan jakoi heti 7 muuta ihmistä ja kaksi lisää oli autiotuvassa. Alkoi hiukan harmittaa kaikki melu ja häslinki. Normaalissa elämässäkään en erityisemmin nauti ihmisten kanssa olemisesta, ja retkillä ihmistensietokykyni alkaa nopeasti lähestyä nollaa. Yksi virolaisista oli erikoinen tapaus: hän oli ekaa kertaa vaeltamassa ja hän valitteli kun rinkka painoi 27 kg ja väsymys oli iskenyt heti. Sitten hän kaivoi rinkastaan jos minkälaista vempainta (hyttysten karkotin oli kyllä kiva juttu!), ja tietty kaljatölkkejä nyt aina jaksaa kantaa mukana. Lohjalainen nuorimies oli käynyt eräopasopintoja ja oli reissussa ilman telttaa, makuupussia saati makuualustaa vaikka yölämpötilaksi oli luvattu nollaa. Iltapalaksi tämä kaveri veti makkaraa ja viinaa. Asenne varmaan lämmittää tarpeeksi.

Onneksemme olimme saaneet teltan etäämmälle, ja kaikki muut majoittuvat autiotupaan. Löysimme myös telttamme läheltä yksityisen peseytymispaikan Savilammen rannasta. Kävimme nukkumaan uuteen, hienoon Hillebergiimme. Pian alkoi hiljalleen sadella ja sateen ropinaan oli kiva nukahtaa.

Päivä 2. Savilampi – Runsulampi, n. 10 km

Yöllä nukutti tosi hyvin. Aikaisemmin teltassa nukkuminen on ollut minulle vaikeaa, kun on ollut ahdasta ja kosteaa. Nyt ei ollut kumpaakaan. Eikä sitä myrskyäkään yöllä tullut, tai ainakaan me emme tienneet sellaisesta mitään. Aamulla tosin satoi edelleen kun kahdeksan aikaan heräilimme. Söimme ensin teltassa aamiaisleivät, ja Jani keitti teltan ulkopuolella vettä pysyen itse absidissa sateensuojassa. Saimme syödä puurot ja kahvitkin teltan suojissa. Tutkimme karttaa ja pohdimme, mitä tekisimme: lähdemmekö sateeseen vai jäämmekö tähän. Olimme varanneet ruokaa kuudeksi päiväksi ja vielä yhden hätävarapäivänkin, joten ei olisi haitannut, vaikkemme olisi edenneet ollenkaan. Sade ropisi mukavasti telttaan ja päätimme jatkaa unia.

Aamupäivän päiväunilla sadetta pitämässä.

Nukuttuamme vielä pari tuntia heräsimme lintujen lauluun ja aurinkoon. Sade oli lakannut ja ulkona oli hieno ilma. Siirryimme tekemään lounasta autiotupaan. Iloksemme huomasimme, että tupa oli tyhjä ja kaikki muut olivat ilmeisesti lähteneet aamulla sateeseen.

Kävimme ilman rinkkoja katsomassa Oulanganköngästä. Sinne pääseminen edellytti aika monen portaan nousua, mutta maisemat olivat hienoja. Varsinaista Karhunkierrosta lähdimme jatkamaan vasta puoli neljän maissa auringonpaisteessa.

Riippusilta Savijoen autiotuvan kulmalla.

Savijoen autiotupa ja pieni hiekkaranta joen äärellä.

Kohti Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Oulangan kanjonia.

Taivalkönkään autiotuvan kohdalla oli nälkä, joten päätimme tehdä päivällisen siinä. Jani teki tulet kamiinaan ja meni ulos ottamaan valokuvia. Minä tein sillä aikaa ruokaa, tällä kertaa kermaista lihakastiketta yrttiperunamuusin kanssa ja jälkiruoaksi cappuccinounelmaa. Nam! Menin huuhtelemaan astioita ja rantalaiturin äärellä odotti parvi ahnaita pikkusärkiä, jotka kävivät innolla suklaisen cappuccinounelman jäänteiden kimppuun. Niitä oli hauska seurata. Laitoin käden veteen ja ne tulivat näykkimään sormiakin, mikä tuntui hassulta.

Taivalkönkäällä oli mahtavat maisemat ja ilta-aurinko kultasi tyynen vedenpinnan sekä vihreät koivunlehdet. Järripeippo paistatteli koivun oksalla ilta-auringossa. Matka jatkui pitkin tasaista hiekkamaata ja oli ilo kulkea auringossa eikä hyttysetkään pahemmin kiusanneet.

Taivalkönkään 2-kerroksinen autiotupa.

Jokaisessa käymässämme autiotuvassa oli kaasuliesti, Taivalkönkäällä sisällä tuvassa, monessa muussa paikassa ulkona kuistilla.

Tällä kertaa annoskokoja oli kasvatettu viime vuoden reissuun nähden, eikä nälkä juuri päässytkään aiheuttamaan närää.

Taivalköngäs.

Taivalköngäs.

Upeaa maisemaa ilta-auringossa.

Päätimme jäädä yöksi Runsulammen telttapaikalle. Lähdimme seuraamaan pientä polkua ja löysimme taas kivan, syrjäisän telttapaikan aivan Runsulammen rannalta. Söimme vielä iltapalaksi munakkaan ja omenapaistosta. Kun aurinko alkoi laskea, ilma alkoi selvästi kylmetä ja käsiä alkoi palella. Oli tulossa kylmä yö. Kävimme pesulla joessa ja menimme nukkumaan. Riemuksemme emme kohdanneet tänään yhtäkään muuta ihmistä!

Telttailua Runsulammen pikkupolun päässä olevalla syrjäisellä paikalla.

Päivä 3. Runsulampi – Jussinkämppä, n. 20 km

Heräsin yöllä ja kelloni mukaan lämpötila oli +2 astetta. Onneksi olimme ottaneet paksut makuupussit mukaan, joten ei ollut hätää. Vedin makuupussin hupun vain takaisin päähän ja jatkoin makoisia unia.

Nousimme kahdeksan maissa auringon paistaessa pilvien lomasta. Tämä olikin erityinen päivä, sillä tänään juhlittiin 9-vuotishääpäiväämme! Sitä varten olimme suunnitelleet hieman poikkeavaa ohjelmaa ja ruokaa. Olimme jopa tätä päivää varten kantaneet pieniä muovisia punaviinipulloja mukanamme. Ulkoilma-aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa kymmenen maissa. Pian vastaan tuli leirintäalue ja kartan mukaan siellä oli sauna. Kävimme kysymässä kioskin myyjältä, pääsisimmekö saunaan. Aluksi hän sanoi, että sinne pääsee vain iltaisin, mutta loppujen lopuksi pääsimme 3,50 euroa/nenä korvausta vastaan saunaan. Niinpä saunoimme kahden kesken komeassa rantasaunassa ja pulahdimme välillä lampeen. Luksusta!

Helppokulkuista mäntymetsää Runsulammen tienoilla.

Sauna!

Saunomisen jälkeen taivas meni pilveen. Tullessamme Oulangan luontokeskuksen kohdalle alkoi sataa. Päätimme syödä lounasta luontokeskuksessa sillä toiveella, että sade menisi sillä aikaa ohi. Tuntui suorastaan huijaukselta syödä kesken kaiken posliinilautasilta lohikiusausta ja käydä tavallisessa vessassa. Ihmisiäkin oli taas ihan liikaa. Luontokeskuksessa oli paljon ulkomaisia eläkeläisiä oppaan kanssa linturetkellä.

Sade ei lakannut. Itse asiassa se ei lakannut koko loppupäivänä, joten matka Jussinkämpälle sujui sateessa, mutta sade ei sentään ollut kovaa, lähinnä sumumaista tihkusadetta. Pian luontokeskuksen jälkeen oli Kiutaköngäs, joka oli ihan hieno vesiputous. Porukkaa oli liikkeellä sen verran, että emme kauaa siinä seisseet vaan jatkoimme matkaa kohti Ansakämppää. Reitti kulki helppokulkuista polkua hiekkaharjulla jokea myötäillen hienoissa maisemissa.

Kiutaköngäs.

Kohti Ansakämppää.

Olimme Ansakämpällä noin kolmen, neljän maissa eikä siellä ollut muita. Tämä autiotupa sijaitsi jyrkkien portaiden alapäässä. Teimme isossa ja hienossa autiotuvassa lounaaksi hääpäivän kunniaksi tacoja. Nähtävästi osaan pakata rinkkani aika hyvin, sillä olin onnistunut kuljettamaan tacokuoret omassa paketissaan ehjänä tänne saakka. Pian tupaan tuli muitakin ja lähdimme kävelemään kohti Jussinkämppää.

Tacokastikkeen kokkailua Ansakämpällä.

Hääpäivätaco 🙂

Ansakämpältä lähdettäessä polku jatkui vähän aikaa harjua pitkin jokimaisemissa, mutta pian se muuttui juurakkoiseksi ja mäkiseksi. Sade oli liukastanut juuret ja tehnyt polusta mutaista. Joki hävisi näkyvistä eikä sen ihmeempiä maisemia ollut. Mutaista polkua pitkin eteneminen oli tietysti hieman harmillista, mutta muistissa oli vielä paljon, paljon pahemmat olosuhteet ja upottavat kuraiset polut viime vuoden Haltin reissulta, joten sitä kokemusta vasten peilaten tämä oli vain hyvin pieni kiusa. Matkan puolivälikin osui tälle taipaleelle. Karhunkierroksella kilometrit on merkitty, joten pysyi hyvin kärryillä siitä, missä mennään. Meille kilometritolppa merkitsi myös aina pientä juomataukoa. Se oli kätevä muistutus juoda välillä, sillä helposti kävellessä katoaa ajantaju eikä muista juoda riittävän usein.

Puolivälin kilometritolppa!

Jussinkämpälle saapuessamme rinkan kantolaitteet ja päällä olevat vaatteet olivat märkiä, joten vastahakoisesti päätimme yöpyä autiotuvassa. Autiotupa on muuten tällä reitillä vähän hassu käsite, sillä ne ovat kaikkea muuta kuin autioita. Nytkin tuvassa oli jo 7 muuta ihmistä, ja jaoimme makuulaverin erään miehen kanssa. Osa porukasta oli jo nukkumassa, joten yritimme toimia mahdollisimman hiljaa ja ripustelimme tavaroitamme kuivumaan. Meillä oli tarkoitus tehdä hääpäiväillalliseksi pasta carbonaraa punaviinin kera ja olin jo aamulla laittanut kuivatut naudanlihat veteen likoamaan. Koska päivän aikana olimme syöneet jo luontokeskuksessa eikä tacoistakaan ollut paljon aikaa, päätimme jättää ruuan tekemättä. Pasta carbonaran sijaan nautimme hääpäiväillalliseksi pelkät liotetut kuivalihat kylmänä suoraan purkista ruissnacksien kanssa sateisella autiotuvan kuistilla. Miten juhlavaa! Nauratti kyllä, ja tämä hääpäiväateria jäi varmasti mieleen. Päätimme säästää viinin tuonnemmaksi.

Yritimme käydä nukkumaan autiotupaan. Tai Jani nukkuikin, minä en. Tuvassa oli kuumaa ja kosteaa. Minulla oli makuupussi, jonka mukavuuslämpötila on vain pari astetta plussan puolella. Tuvassa oli 20 astetta, ja koko ajan oli hiki vaikka yritin pitää makuupussia vain peittona. Autiotuvassa on sekin juttu, että aina jollakin on jotain tekemistä. Alkuillasta (tai yöstä) pari naista laittoi vielä ruokaa tuvassa ja suunnitteli huomisen matkaa. Joku kävi huussissa. Samalla laverilla nukkunut mies päätti jatkaa matkaa kello yksi yöllä ja mietin että tekisimme saman. Sitten sain kuin sainkin hieman unta.

Päivä 4. Jussinkämppä – Porontimajoki, n. 22 km

Heräsin hikisenä viideltä ja kurkku oli kipeä. Nyt tuli mitta täyteen autiotupaa. Herätin Janin ja menimme pihapiirissä olevaan kotaan tekemään tulet ja aamiaista. Sade jatkui edelleen hiukan. Kuukkeli kävi syömässä aamiaiseksi jonkun pihalle heittämiä nuudeleita. Tavarat sentään olivat kuivuneet yön aikana, joten oli siitä kärvistämisestä edes jotakin hyötyä.

Polku jatkui juurakkoisena ja savisena ilman sen hienompia näköaloja. Kuljimme tihkusateessa kohti Kitkajoen rannalla olevaa ensimmäistä nuotiopaikkaa. Tämä oli koko matkalla ainoa väli jolloin oikeasti otti päähän että oli tullut tänne lähdettyä. Kurkku tuntui kipeältä, ja toisaalta oli hiki ja toisaalta paleli.

Kitkajoelle päästyämme sade lakkasi sopivasti. Jani teki nuotion ja minä keitin kuumat kaakaot. Kaakao, ranskanpastillit ja sateen loppuminen nostivat mielialaa. Kodasta tuli porukkaa hakemaan vettä joesta. Kota oli kuulemma ollut yön täynnä väkeä. Lisäksi jotkut olivat teltassa. Porukkaa oli paljon liikkeellä säästä huolimatta.

Matka jatkui hienoissa maisemissa aivan Kitkajoen rantoja pitkin. Osittain polku oli rinkan kanssa vaikeakulkuistakin, sillä joissakin kohdissa piti edetä kieli keskellä suuta, ettei horjahda jokeen. Sauvoista oli hyötyä. Bongasimme kaksi koskikaraa niiailemassa Kitkajoen kivillä. En silloin vielä tiennyt, että ne ovatkin Suomessa uhanalaisia: tämä tieto osui silmiin heti kotiin tultuamme tuoreesta Latu & Polku –lehdestä. Ennen Karhunkierroksen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli muutamia pitkähköjä nousuja ja vaihdoimme kevyempään vaatetukseen.

Kitkajoella.

Polku kulkee pitkän matkaa aivan joen viertä.

Pysähdyimme Harrisuvannon laavulle tekemään lounaaksi intialaista linssipataa. Aluksi paikalla ei ollut muita ja ilmakin oli hyvä. Pian laavulle alkoi kuitenkin tuulla aika kylmästi, ja piti taas pukea paksumpaa taukovaatetusta päälle. Pian alkoi myös kuulua hirveää mekkalaa: paikalle pölähti 30-päinen rippileiriporukka! Olimme ajatelleet, että voisimme lepäillä laavulla hieman pidempäänkin, mutta kylmyys ja väenpaljous muuttivat suunnitelmia. Paikalle tuli myös muutamia Pienen Karhunkierroksen kiertäjiä, ja osa tuli samalle nuotiolle. Toisaalta oli ihan hauskaakin kertoa ihmetteleville ihmisille kokemuksia jo yli 50 kilometriä kestäneestä vaelluksesta: kaikkihan eivät välttämättä edes ole nähneet miten retkikeittimellä ruokaa tehdään. Hauska tapaus oli myös eräs isä ja noin 5-vuotias poika, jotka tulivat laavulle tekemään kalakeittoa tuoreesta lohesta. Isä loi merkitseviä katseita melkoista ääntä pitäviin rippikoululaisiin ja huokaisi ”luonnon rauhaa”. Tämän seurauksena pikkupoika kajautti oikein kuuluvasti ilmoille ”LUONNON RAUHAA” 🙂 Päätimme, että Pieneltä Karhunkierrokselta olisi syytä päästä yöksi tarpeeksi kauas, jotta meillä olisi jonkinlaista toivoa siitä luonnon rauhasta.

Näkymä Harrisuvannon laavulta.

Matka jatkui Pientä Karhunkierrosta seuraillen hienoissa maisemissa. Ilma oli aika koleaa ja jotenkin väsytti, vaikka juuri olimme syöneet. Yöunet tosin olivat jääneet lyhyiksi. Kurkku oli edelleen hiukan kipeä ja ajattelin, että voisimme keittää lämpimät juomat Siilastuvalla. Tupa oli tietenkin aivan täynnä, ja pihallakin oli aika paljon porukkaa. Jatkoimme matkaa hieman alakuloisissa tunnelmissa. Väsytti ja paleli hiukan, ja pelkäsin että minulla on kuumetta. Jyrävän putous oli kyllä hieno, ja otimme joesta vesipullot täyteen.

Näkymiä Pienen Karhunkierroksen varrelta.

Jyrävä.

Pian Karhunkierros erkani Pienestä Karhunkierroksesta. Pidimme taukoa lähellä risteystä hiekkaisen harjun päällä, johon ei tuullut ja aurinkokin hiukan paistoi. Söimme leipää ja joimme kahvia. Olo alkoi hiukan parantua. Haaveilin kuitenkin kovasti siitä, että saisin köllistyä oman teltan suojaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.

Onneksi matka jatkui helpossa hiekkamaastossa. Kansallispuiston rajakin jäi taakse, joten periaatteessa teltan olisi voinut laittaa mihin tahansa. Iso-Lummiskon lähellä oli mukavan näköinen paikka, jossa telttaa oli pidetty ennenkin ja harkitsimme jäämistä siihen yöksi. Päätimme kuitenkin jatkaa.

Kohtasimme matkalla Savijoen autiotuvalla tapaamamme lohjalaismiehen sekä mukavan, ikäisemme pariskunnan. Juttelimme hetken ja jatkoimme kohti lähellä olevaa laavua, jonne ajattelimme laittaa teltan. Saavuttuamme laavulle totesimme kuitenkin, että paikka oli varsin hyttyspitoinen. Lohjalaismies oli kiertänyt Karhunkierroksen viime vuonna ja hän tiesi kertoa, että noin neljän kilometrin matka Porontimajoen tuvalle oli helppoa maastoa ja sieltä saisi myös paremmin juomavettä vuolaana virtaavasta joesta.

Niinpä päätimme jatkaa Porontimajoelle saakka. Olin yhtäkkiä saanut jonkin piristysruiskeen ja askel kulki nyt kevyesti, vaikka aiemmin päivällä oli ollut väsynyt ja kipeä olo. Nyt siitä ei ollut tietoakaan, ja matka Porontimajoelle kulki helpossa maastossa mukavasti.

Porontimajoella oli pieniä autiotupia kaksin kappalein, joista vanhempi oli rakennettu hienosti joen päälle. Pystytimme teltan, ja myös pariskunta ja nuorimies saapuivat paikalle. Pariskunnalla oli myös uusi Hillebergin teltta, heillä kolmen hengen Nallo ja meillä Keron. Oli hauskaa tutustua toistemme telttoihin ja olo oli kuin oltaisiin verrattu mersuja kavereiden kesken. Yhdessä tuumin totesimme, että huipputeltat olemme hommanneet. En olisi uskonut, kuinka iso ero teltoilla voi olla. Vanha Fjällrävenkin oli ihan ok, ahdas tosin, mutta ero Hillebergiin oli kuin yöllä ja päivällä.

Vanhempi Porontimajoen autiotuvista oli rakennettu hienosti joen päälle.

Porontimajoella kaasuliesi oli keittokatoksessa. Etualalla oli myös laavu ja nuotiopaikka.

Ilta meni mukavasti yhdessä ruokia keitellessä. Meillä oli tällä kertaa listalla jauhelihakastiketta perunamuusilla. Pariskunta paljastui liikunnanohjaajiksi, ja he olivat koulutuksen puitteissa käyneet enemmänkin retkeilemässä niin kesällä kuin talvella, samoin kuin lohjalainen nuorimies. Kiintoisaa puheenaihetta siis riitti.

Ilma alkoi kylmetä ja vetäydyimme loppuillaksi omaan telttaamme, jossa nautimme ne eiliseksi tarkoitetut punaviinit kahden kesken. Lohjalaisella nuorella miehellä oli edelleen viinapullo tallella, josta hän olisi tarjonnut muillekin. Naurettiin teltassa, että me vanhat ja viisaat juodaan omat juomamme teltan suojissa salaa eikä jaeta muille 🙂 Viimeisenä iltana muistin senkin, että olin ottanut matkaan mukaan käsivoidetta. Retkeily on tavaroiden tunkemista mahdollisimman pieneen tilaan kaikenlaisiin nyssäköihin, vetoketjujen ja minigrip-pussien avaamista ja sulkemista, teltan narujen kiinnitystä ja paljon muuta puuhaa, jossa kynsien sivut olivat jo tähän mennessä hiukan verillä. Käsivoiteen löytyminen oli juhlaa!

Päivä 5. Porontimajoki – Ruka, n. 15 km

Yöllä nukutti taas teltassa hyvin ja heräilimme seitsemän maissa. Yöllä oli satanut. Keittelimme aamupuurot keittokatoksessa eilisiltaisen porukan kesken. Tunnelma oli hilpeä, sillä tämä olisi kaikille reissun viimeinen päivä. Se tarkoitti sitä, että nyt sai syödä oikein urakalla. Kaikilla oli ruokaa jäljellä vaikka kuinka paljon, sillä jokainen oli kulkenut reitin aiottua rivakammin. Rinkkaa piti kuitenkin keventää, sillä Karhunkierroksen rankin osuus olisi vasta edessäpäin.

Menimme telttaan pakkaamaan tavaroita, ja silloin alkoi sataa. Sateen ropina rauhoitti, emmekä pitäneet kiirettä. Lisäksi naapurin nainen Nallo-teltassa lauloi kauniisti. Sade ei kuitenkaan osoittanut taukoamisen merkkejä, joten pakkasimme teltan märkänä mukaan. Otimme kaikki pullot täyteen vettä Porotimajoelta, sillä kartan mukaan vesipaikkoja ei loppumatkasta kovinkaan paljon ollut. Parista suolammesta olisi voinut keittää vettä, mutta me pärjäsimme näillä vesillä reitin loppuun.

Sade jatkui noin tunnin verran. Alkumatkasta polku oli helppoa metsäpolkua ja vähän matkaa kuljettiin ihan hiekkatietä pitkinkin. Pariskunta ja nuorimies olivat lähteneet meitä ennen, mutta saimme heidät kiinni ja sauvojen ansiosta etenimme nopeampaa tahtia. Pysähdyimme Iso Kuikkalammen laavulle syömään, kun ruokaa kerran riitti. Teimme megaisot leivät ja tungimme niihin kaikki loput juustot ja meetvurstit mitä oli jäljellä. Yhtä jälkiruokaa varten meillä oli ollut mukana myös hiukan marenkia, mutta se jälkiruoka jäi tekemättä. Marengit olivat olleet kotona kaapissa jo monta kuukautta ja kotona ne maistuivat hieman oudoilta, mutta nyt nekin hotkittiin hetkessä ja ne olivat suurta herkkua.

Viimeinen osuus Karhunkierroksesta oli rankaa vaaroille kiipeämistä ja niiltä laskeutumista. Saapuessamme Konttaisen näköalapaikalle sää oli aurinkoinen, ei tuullut yhtään eikä korkealla ollut hyttysiä. Maisemat olivat upeita yli järvien ja metsien. Päätimme tehdä lounaan siinä. Kerrankin sattui niin, että lounasmaisemat ja ilma olivat kuin jostakin vaellusesitteestä. Itse tehty jauhelihakeitto maistui hyvältä ja kahvit vielä siihen päälle. Valoisana puolena oli myös se, että rinkasta lähti kertaheitolla reippaasti painoa kun vettä ja ruokaa siirtyi rinkasta vatsaan.

Ruka näkyvissä, mutta matkaa sinne oli vielä kymmenisen kilometriä.

Vaaramaisemaa.

Hienoin lounaspaikka ja parhaat jauhelihakeitot ikinä!

Maisema Konttaiselta.

Maisema Konttaiselta.

Edessä oli vielä Valtavaaralle nousu, joka oli rankkaa puuhaa. Mäki oli jyrkkää, portaita riitti ja osa polusta oli varmistettu köydellä, josta kyllä mielestämme oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sauvoista sen sijaan oli iso apu, samoin tukevista vaelluskengistä. Jyrkän alamäen kulkeminen rinkan kanssa ei ole nilkoille ja polville herkkua.

Valtavaaralla oli pieni päivätupa. Jännitimme, saisimmeko vielä loppumatkasta sadetta päällemme: vaaran laelta näkyi hienosti, miten sadetta tuli kolmessa ilmansuunnassa, mutta onneksemme Rukan suunta näytti aurinkoiselta. Harvemmin on päässyt näkemään, miten yhdessä paikassa tulee ihan kunnolla vettä mutta toisessa paistaa aurinko.

Valtavaaran pieni päivätupa, johon ei olisi yöpymään mahtunut.

Tuolla sataa, meille onneksi ei enää.

Saimme kiinni Nallo-pariskunnan, lohjalaismiehen sekä lounastauollamme ohi menneet helsinkiläistytöt Valtavaaralta laskeuduttaessa. Mehän olimme Rukan ylittäneet jo alussa täysillä rinkoilla, joten hyvästelimme muut Valtavaaran juurella Saaruan polun risteyksessä ja jatkoimme autollemme. Vaikka aluksi tuntui vähän hassulta, että Karhunkierroksen huipentuma tuli meillä ensin, ei yhtään haitannut ettei Rukaa tarvinnut enää lopuksi ylittää. Onhan niitä vuoria ja tuntureita jo aiemminkin tullut kavuttua, ja mielestäni reitin hienoimmat maisematkin olivat muualla kuin Rukan laskettelurinteessä.

Summa summarum

Karhunkierroksen luonto oli todella hienoa ja 82 kilometriin mahtui paljon vaihtelua niin luonnossa kuin säässäkin. Toisaalta hiukan harmitti, että viivyimme vain neljä yötä, vaikka ruokaa olisi ollut pidempäänkin. Tulin kuitenkin Jussinkämpän tupayön jälkeen pieneen flunssaan, joten oli hyvä päästä normaalioloihin. Lisäksi ihmisten suuri määrä aiheutti sen, ettei oikein sitä luonnonrauhaa olisi päässyt kokemaan. Luultavasti sesonkiaikaan paikoin kuljetaan hitaimmissa paikoissa melkeinpä jonossa. Jos tavoitteena on olla yksin hiljaisuudessa, Karhunkierros ei ole kauhean sopiva paikka. Mutta paikka sopii hyvin varsinkin ensimmäiselle pidemmälle vaellukselle, ja halutessaan reitin pystyy kulkemaan paljon pienemmillä kantamuksilla hyödyntäen autiotupia ja niiden kaasuliesiä. Autiotuvat, laavut ja huussit olivat pääsääntöisesti erinomaisessa kunnossa ja autiotuvissa oli kaasuliedet ja -pullot joko sisällä tuvassa tai kuistilla. Polttopuita oli ainakin näin kesäkuun alussa runsaasti ja jokaisella tuvalla tai laavulla oli hyvässä kunnossa olevat kirveet.

Meillä oli aika painavat rinkat, sillä ruokaa oli nyt enemmän kuin edellisen vuoden Haltin reissulla (jolloin lounaat todettiin liian pieniksi) ja myös uusi teltta oli painavampi kuin vanha. Rinkkani painoi kotona 21 kg ja kun siihen lisättiin vielä Kuusamosta ostetut leivät, juustot, voit, meetvurstit sekä vedet, lähtöpaino oli luultavasti 23 kilon paikkeilla. Kohdallani 1/3 kehonpainosta nyrkkisääntö ylittyi siis jonkin verran, mutta hyvin tuollakin painolla vielä jaksoin kulkea. Janin rinkka painoi suunnilleen saman, ja hänellä oli mukana myös järjestelmäkamera ja yksi vaihto-objektiivi (Janille kiitos suurimmasta osasta blogin valokuvista). Meillä on aina sama tavarajako: minulla on retkikeitin, astiat ja pääosa ruuasta, Janilla on teltta sekä molempien makuupussit ja –alustat ja parin, kolmen päivän ruokapussit. Molemmat kantavat omat vaihtovaatteensa itse. Jako on ollut kätevä, koska Janin rinkkaa ei tarvitse avata päivän aikana ollenkaan. Kuten todettua, ruokaa jäi reilusti yli. Muita tarpeettomaksi jääneitä tavaroita olivat paksut, talveksi tarkoitetut villa-aluspaidat (villahousuille oli käyttöä!), pipot, hanskat sekä onneksi ensiapulaukku. Pienemmälläkin olisi varmasti pärjännyt, mutta halusimme olla täysin omavaraisia ja ajattelimme tätä reissua harjoituksena sitä silmällä pitäen, että ensi kesänä voisi suunnata merkittyjen polkujen ulkopuolelle Lappiin.

Jos intoa ja kuntoa riittää, niin saman reitinhän voi vetäistä vaikka vuorokaudessa. Ystäväni Iita teki juuri näin 6.6.2016 alkaen eli päivää ennen oman retkemme alkua. Lue hänen Karhunkierroksensa tarina Kissankulman Ikiliikkujien blogista.

Kunnon varusteita ei harmita kantaa mukana!

Sinne ja takaisin – Halti

Lyhyesti

• pe 3.7. – ke 8.7.2015
• Kilpisjärvi – Halti – Kilpisjärvi Kalottireittiä pitkin, n. 110 km
• Ensimmäinen Lapin vaellukseni. Kylmä heinäkuu, lumi ja sulamisvedet antoivat oman mausteensa mahtavalle vaellukselle Käsivarren suurtuntureilla.

Päivä 1. Kilpisjärvi – Saarijärvi – Kuonjarjoki, n. 20 km

Olimme saapuneet edellisenä iltana, kahden päivän ajomatkan jälkeen Turusta, Kilpisjärvelle ja yöpyneet retkeilymajassa.

Kilpisjärvi.

Tukevan aamiaisen jälkeen parkkeerasimme automme Luontokeskuksen pihaan, josta Haltille vievä Kalottireitti lähti. Lämpötila oli viileähkö, mutta olimme vielä sen verran alhaalla ettei tuuli sopinut.  Alkumatka meni t-paidassa eikä hyttysiäkään ollut juurikaan. Tunturikoivikko jäi pian taakse ja reitti alkoi nousta tuntureille. Kilpisjärvi-Saarijärvi –välillä alkuosuus oli helppoa maastoa, mutta valokuvia tuli otettua sen verran runsaasti että etenimme vain kilometrin puolessa tunnissa. Lähestyttäessä Saarijärven autiotupaa polku muuttui kivikkoiseksi ja raskaan rinkan kanssa maasto oli aika rankkaa. Saarijärven autiotupa häämötti salakavalasti järven toisella puolen, ja nälkä kurni jo vatsassa kun ajatus tulevasta lounaasta pyöri mielessä. Tässä vaiheessa tuli kuitenkin jo heti oppia siitä, että autiotuvan näkyminen tunturissa ei vielä tarkoita paljon – sen saavuttaminen kivikkoisessa maastossa kesti vielä pari tuntia, ja Saarijärvelle saavuimmekin melkein 5 tuntia lähdön jälkeen.

Ensimmäinen mukillinen tunturipurosta.

Saana.

Saarijärven autiotupa horisontissa.

Söimme lounaan autiotuvassa, joka oli vanhan oloinen ja hiukan hämärä, mutta silti paljon parempi ja runsaammin varusteltu kuin etelän poluilla aikaisemmin kohtaamamme tuvat. Paikalla oli myös muutamia kalastajia, jotka kertoivat tuvan olevan kaikkein huonoin. Totta on, että muut Haltin reitin tuvat olivat parempia, mutta en silti sanoisi Saarijärven autiotupaa millään lailla huonoksi. Kaikissa reitin autiotuvissa oli kamiina, kaasuliesi ja ainakin joitakin kattiloita ja pannuja.

Saarijärven tupa kivikkoisessa maastossa.

Ruuan ja levon jälkeen lähdimme kohti Kuonjarjokea viiden maissa. Polku oli alkuun kivikkoista, mutta tasoittui pian helppokulkuiseksi, joskin koko ajan nousevaksi maastoksi. Aurinko paistoi pilvien lomasta, ja otettiin paljon valokuvia. Ensimmäinen eläinkontakti saatiin jossakin Saarijärvi-Kuonjarjoki puolivälin tienoilla. Jani otti kuvia ja pysähdyin katselemaan huutelevaa lokin tapaista lintua. Kyseessä oli tunturikihu, joka oli ilmeisesti tehnyt pesänsä polun lähelle ja yllättäen se tuli todella aggressiivisesti kohti. Se syöksyi monta kertaa aivan pään lähelle, mutta onneksi se ei kovin pitää matkaa seurannut vaan jätti kulkijan rauhaan tämän ehdittyä tarpeeksi etäälle. Vastaavia tunturikihu-kohtaamisia oli muuallakin reitillä muutamissa paikoissa. Läheltä nähtynä lintu olikin yllättävän suuri!

Polkua kohti Kuonjarjokea.

Tunturimaisemaa Saarijärven tuvan jälkeen.

Tunturimaisemaa.

Ilta-auringon lämmössä ja ekan päivän kunniaksi keiteltiin cappuccinot Duolljehuippuja vastapäätä ja jatkettiin matkaa kohti Kuonjarjoen laaksoa. Lunta oli reitillä ollut jonkin verran, ja tuntureilla sitä näkyi olevan vielä runsaasti. Kuonjarjoelle saavuttaessa ilmeni sulavan lumen aiheuttama lisähaaste: tulvivat joet. Kuonjarjoki virtasi vuolaana eikä ylityspaikkaa löytynyt. Olin aikaisemmin ylittänyt vesistön kahlaamalla vain kerran, ja silloin joen yli oli kiinnitetty vaijeri ja lenkit, joista sai käsillä kiinni. Nyt ei ollut vaijeria ja vesi oli niin syvää, että piti ottaa housutkin pois. Vesi oli kylmää sulamisvettä, ja ajatus kaatumisesta rinkan kanssa jokeen pelotti. Yli kuitenkin selvittiin, mutta alkoi hirvittää, kuinka paljon vastaavia kahlaamisia vielä tulisi eteen.

Kuonjarjoen laaksoa.

Kuonjarjoen autiotuvalle saavuimme vasta kello 11 illalla. Kurkkasimme tupaan, joka näytti olevan täynnä ja osa porukasta oli nukkumassa. Emme halunneet häiritä muita myöhäisellä saapumisellamme, joten pystytimme teltan ja teimme iltaruoat ulkona. Tässä vaiheessa sää oli jo aika tuulinen, ja menimme syömään ruuat ison kiven taakse tuulen suojaan. Nukkumaanmeno venyi yhteen saakka. Makuupussit olivat kuitenkin lämpimät, eikä yöllä palellut yhtään vaikkei montaa astetta plussan puolella ollutkaan. Uni ei vaan meinannut tulla valoisaan yöhön tottumattomalle, ja toisaalta pelottava joen ylitys kummitteli vielä mielessä.

Kuonjarjoen tupa.

Päivä 2. Kuonjarjoki – Meekonjärvi, n. 10 km

Valvoin aika pitkään, mutta aamuyöstä unta riitti ja herättiin vasta yhdeksän jälkeen. Aamu oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Avasimme teltasta koko tuulelta suojassa olevan seinän, jolloin teltasta muodostui laavu. Siinä oli mukava tehdä aamupuurot, kun aurinko lämmitti ja tuuli pysyi loitolla. Kolme poroa meni aivan teltan ohi ja ne jatkoivat matkaansa Kuonjarjoen yli. Niille joen ylittäminen oli niin helppoa.

Aamu venähti pitkäksi ja lähdimme matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Tähän mennessä pilvet olivat vallanneet taivaan, ja tunturituuli puhalsi kylmästi pohjoisesta. Kuonjarjoen ja Meekonjärven väli oli reitin helppokulkuisinta maastoa tasaisen polkunsa puolesta, mutta matkan varrella ei ollut oikeastaan minkäänlaista suojaa ja tuuli sopi reitille todella kylmästi. Kahperusjoen ylähaarat tulvivat sulamisvesistä. Jani pääsi etenemään kiviä pitkin ja yritin seurata perässä. Niinhän siinä sitten kävi, että vaelluskenkä hörppäsi vettä ihan kunnolla. Vaihdoin kuivat sukat ja laitoin muovipussin jalkaan, jolloin märkä kenkä ei haitannut kovin paljon. Tapahtuma veti kuitenkin mielen matalaksi: tuuli oli hyinen ja kenkä märkä, ja mietin saanko sen kuivattua. Lisäksi pelotti, kuinka paljon näitä jokien ylityksiä vielä olisikaan luvassa, ja miten takaisin tulo sitten aikanaan sujuisi. Kaikesta huolimatta tunturimaisemat olivat upeita koko ajan. Lähestyessämme Meekonjärven laaksoa ja Saivaaraa aurinkokin näyttäytyi välillä pilvien lomasta. Meekonjärven autiotupa häämötti kaukaisuudessa järven rannalla.

Polku Kuonjarjoen ja Meekonjärven välillä on tasainen mutta ei tarjoa juuri lainkaan tuulensuojia.

Saivaara ja Meekonjärven laaksoa.

Meekonpahta.

Saavuimme Meekonjärven tuvalle neljän maissa. Alun perin olimme ajatelleet jatkaa vielä Pihtsusjärvelle saakka, mutta märkä kenkä ja apea mieli muuttivat suunnitelmia ja jäimme yöksi Meekonjärvelle. Autiotupa oli pieni mutta kotoista, ja kenkä kuivui hyvin kamiinan lämmössä. Ajattelimme olla yön tuvassa, mutta seitsemän maissa tupaan saapui vanhempi nainen kahden tytön kanssa. Päätimme sittenkin laittaa teltan pystyyn, sillä viime yö oli ollut lyhyt ja halusimme omaa rauhaa. Yö oli hyvin tuulinen ja vähän hirvitti, miten teltta kestää tuulessa. Uni tuli kuitenkin paremmin kuin viime yönä.

Meekonjärven autiotupa.

Kotoisa pikku tupa.

Päivä 3. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi – Halti, n. 30 km

Tiedossa oli pitkä päivämatka, joten laitoimme kellon soimaan jo kuudelta. Aamu Meekonjärvellä oli aurinkoinen, mutta kova tuuli jatkui edelleen. Pääsimme matkaan kahdeksalta. Meekonjärven autiotupa on syrjässä Kalottireitiltä, joten ensin piti kävellä 700 m ylämäkeen reitille.

Aamu Meekonjärvellä.

Meekonjärven maisemia.

Matka jatkui kohti Pihtsusjärveä Meekonvaaran ja jyrkkäreunaisen Meekonpahtan reunustaessa kivikkoista polkua. Alkuosuus olikin aika hankalaa ja isokokoista kiveä, mutta myöhemmin polku tasoittui ja kulki varpujen keskellä. Ennen Vuomakasjoen siltaa polku kulki kallioseinän viertä, josta oli jyrkkä pudotus alhaalla virtaavalle joelle. Kohtaan oli kuitenkin kiinnitetty kaidetta, joten siitä selvisi ihan hyvin. Sillan jälkeen polku oli edelleen helppokulkuista, mutta koko ajan hieman nousevaa ja välillä oli jyrkempiäkin nousuja. Pidimme taukoa Pihtsuskönkään vesiputouksella. Kova tuuli esti pitkien taukojen pitämisen, joten jatkoimme pian matkaa vaikka väsytti ja pieni lepo olisi ollut tervetullutta. Matka Pihtsuskönkäältä Pihtsusjärven autiotuvalle tuntui todella pitkältä. Polulla oli jonkin verran kivikkoa ja ennen autiotupaa virtasi taas yksi vuolas joki, josta onneksi pääsi ylempää kuivin kengin yli. Meekonjärvi – Pihtsusjärvi väli oli hieman pidempi kuin muiden autiotupien välimatkat, ja tämä osuus tuntuikin uuvuttavimmalta sekä mennessä että tullessa.

Pihtsuskönkään vesiputous.

Helppokulkuista polkua Pihtsusjärven tuvan suuntaan.

Saavuimme Pihtsusjärven autiotuvalle kahdelta. Juuri ennen tuloamme järvelle laskeutui myös vesitaso, josta putkahti ulos keski-ikäinen pari. He olivat menossa kalastamaan Kopmajoelle ja kertoivat tulevansa paluumatkan Kilpisjärvelle jalan. 15 minuutin lento Kilpisjärveltä Pihtusjärvelle oli kuulemma kustantanut heille 300 euroa messutarjouksella. Me söimme tuvassa keittolounaan ja jatkoimme kohti Haltin autiotupaa n. 15.30. Sopuleita oli vilistänyt tuntureissa siellä sun täällä, ja matkaan lähdettyämme huomasimme, että yksi sellainen oli jyrsinyt tiensä Janin pähkinäpussille. Rinkan lantiovyössä olevaan verkkotaskuun oli ilmestynyt sopulin mentävä reikä, samoin pähkinöitä sisältävään minigrip-pussiin.

Matka jatkui kohti pohjoista, ja maisema koostui lumisista tuntureista. Koska koko päivän oli tuullut kylmästi, ajatus lumisille tuntureille menosta ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Polku oli aika helppokulkuista, ja aloimme pohtia, jaksaisimmeko käydä Haltilla vielä samana päivänä. Päästyämme Pikku-Haltin ohi iski pieni järkytys, kun selvisi että Haltijärvi on jäässä ja tupa häämötti kaukaisuudessa lumen ympäröimänä. Meekonjärven tuvan tapaan myös Haltin autiotupa sijaitsee 1,2 km syrjässä reitiltä.

Govdajohkan putous.

Kohti lumista Haltia.

Haltin tuvalle vievä polku oli pääosin sulavan lumen peitossa ja maasto muuten oli isointa kivenlohkaretta mitä oli matkan varrella ollut. Pian haarautumiskohdan jälkeen lumikansi oli romahtanut joen päältä ja jälleen kerran kohtasimme vuolaana virtaavan joen. Lumessa näkyi suhteellisen tuoreita kengän jälkiä, ja teki häijyä ajatella että joku oli kävellyt lumen päällä pari päivää sitten ehkä tietämättä mitä alla oli. Etsiskelimme sopivaa ylityspaikkaa, ja pääsimme kuivin kengin yli hiukan vaarallisesta paikasta hyppäämällä rinkka selässä kivien yli. Taas kerran pelotti. Pelotti myöskin se, että olimme keskellä osin lumen peittämää kivikkoa josta ei tiennyt mitä alla oli, emmekä olleet sitten Pihtsustuvan nähneet ketään muita ihmisiä. Emme uskaltaneet mennä lumelle, joten kiersimme aika pitkän matkaa kivenlohkareita pitkin ja pääsimme kuin pääsimmekin Haltin autiotuvalle noin kahdeksalta illalla.

Tupa oli todella komea ja makuupaikkoja oli paljon, mutta olin vielä hieman järkyttynyt turhan riskialttiista joen ylityksestä ja vaarallisesta kivikosta ja alkuun en voinut oikein ajatella muuta kuin sitä, miten pääsemme turvallisesti pois. Vaikka normaalisti liikkuminen hankalissa paikoissa ei ole mikään ongelma, erämaassa kaatuminen voisi olla kohtalokas kun apua ei niin vain olekaan saatavilla. Ruoka ja lämpö kuitenkin helpottivat myös huolehtimaan taipuvaista mieltäni. Itsekuivatetusta lihasta tehty pasta carbonara ja jälkiruoaksi valmistettu suklaapilvi nostivat mielialan taas korkealle. Tässä vaiheessa matkaa tajusimme muuten senkin, miksi tontut ovat punapukuisia. Toivoimme, että saamme olla tuvassa yötä kahdestaan, ja tuijottelimme vuorotellen ikkunoista ulos mahdollisia ihmisiä. Tarpeeksi kun tuijotti, kummatkin meistä näkivät tunturien rinteillä punatakkisia hallusinaatioita…

Haltin komea autiotupa.

Oikein keittiökin.

Aloimme suunnitella Haltille nousua. Jaksammeko? Matkaa oli kertynyt päivälle jo 20 km. Sää näytti kuitenkin lupaavalta: hiukan aurinkoa, ja poikkeuksellisesti ei tuullut juurikaan. Tutkimme vieraskirjaa, ja monet olivat käyneet lumihuippuisella Haltilla yöllä, jolloin hankikanto on parempi. En halunnut mennä merkittyä polkua pitkin, sillä silloin olisimme joutuneet ylittämään taas sen inhottavan joen. Katsoimme sopivan reitin lumilaikkuja kiertäen ja menimme suoraan kivikkoista rinnettä ylös. Pelkillä päivärepuilla se ei ollut kovin vaikeaa, vaikka kieli keskellä suuta piti edetäkin, ettei astunut kiviltä harhaan. Ilma oli lähes tyyni, ja oli suorastaan pelottavan hiljaista kun korviin ei kantautunut virtaavan joen, tunturituulen tai edes lintujen ääniä. Päästyämme ylemmäs tunturia kohtasimme Haltille vievän merkityn polun ja seurasimme loppumatkan sitä. Ylhäällä lunta oli vielä runsaasti, mutta hanki kantoi hyvin. Saavuimme Haltille sunnuntaina 5.7. klo 23.45.

Haltilla. Olimme 118920. ja 118921. vierailijat.

Otimme muutamia kuvia, mutta emme uskaltaneet viipyä kauaa, sillä Suomen puolelta Pihtsusjärven suunnalta näkyi uhkaava, tumma pilvimatto. Kun aloimme laskeutua, alkoi sataa hiljalleen pieniä kauniita lumihiutaleita, ja tuntui vähän joululta. Pian sade muuttui rännän ja veden välimuodoksi. Sade kasteli kivet, ja isoilla lohkareilla eteneminen muuttui vaarallisemmaksi. Saavuimme takaisin Haltin tuvalle klo 01.40 eikä kukaan muu ollut saapunut paikalle. Vietimme siis yön lämpimässä tuvassa kahdestaan. Uni tuli nopeasti, sillä kilometrejä oli päivän aikana kertynyt 30.

Päivä 4. Haltin autiotupa – Pitsusjärvi – Meekonjärvi, n. 20 km

Aamulla satoi lunta ja ikkunoista katsottuna näkyvyys oli heikko. Mietitytti, oliko lähteminen turvallista. Merkittyä polkuahan ei pystynyt kulkemaan ja mietitytti, missä kaikkialla vettä mahtaa olla. Lähteäkö vaiko jäädä? Ruokaa kyllä oli varalta, joten yhden päivän olisimme hyvin voineet olla paikoillammekin. Aamiaisen jälkeen totesimme, että lumisateesta ja tuulesta huolimatta näkyvyys oli sen verran hyvä, että voimme lähteä. Niinpä pakkasimme tavarat ja vedimme päälle talveksi tarkoitetut villavaatteet sekä vedenpitävät takit, housut ja toppahanskat. Viimeksi mainittujen mukaan ottoa Jani oli kotona hiukan naureskellut, mutta ne olivat lumisessa nollakelissä aivan ehdottomat.

Aamun maisema Haltin tuvalta.

Liukkailla kivillä kulkeminen sujui rinkan kanssa nyt paremmin, ehkä siksi että sitä tuli harjoiteltua edeltävänä yönä ilman rinkkaa. Mutta se joen ylitys huolestutti. Lähdimme etsimään sopivaa ylityskohtaa hieman alempaa. Kuin taivaan lahjana löysimme joen reunalta tukevan lankun, jonka saimme kiilattua kivien väliin sillaksi. Kiitos Haltin henki! Pääsimme vaivatta yli, ja mieli huojeni.

Matka jatkui lumisateessa. Sadetta oli riittänyt koko yön, ja vielä eilen suhteellisen helppokulkuinen polku oli muuttunut mutaiseksi. Etenimme pääasiassa mudasta pilkistävien kivien kärkiä pitkin, sillä pari harha-askelta olivat osoittaneet että vaelluskenkä upposi muuten syvälle mutaan. Kaikkein ärsyttävintä maastoa koko reissun aikana olikin mutaisella polulla rämpiminen.

Saavuimme Pihtsusjärven tuvalle kahden maissa. Yllätys oli suuri, kun koko autiotupa oli täynnä teini-ikäisiä partiopoikia! Tuvalla oli muutenkin ruuhkaa. Osa oli lähdössä Haltille ja aiemmin Meekonjärvellä tapaamamme äiti ja tytöt pitivät sadetta ja kuivattivat vaatteita. He olivat todenneet, että kylmyys ja märkyys olivat heille liikaa eivätkä he aikoneet jatkaa kohti Haltia. Äiti iloitsi puolestamme Haltilla käyntiä, ja kertoi aikovansa palata vielä kolmannen kerran yrittämään omasta mielestään Suomen vaellusten kuninkuusmatkaa. Partiopojat tukkivat tehokkaasti koko autiotuvan ja pitivät aikamoista meteliä. Onneksi varaustuvan ovi ei ollut lukossa, joten muut pääsivät sinne tekemään lounasta, lämmittelemään ja kuivattelemaan tavaroita. Kolme kahden hengen porukkaa lähti Haltin suuntaan, ja me jatkoimme pian kohti Meekonjärveä.

Sade jatkui. Pihtsusjärven lähellä virtaava joki oli sekin leventynyt eilisestä, mutta vielä pääsi kengät jalassa yli. Tuuli oli kova, ja vaakasuora sade piiskasi kasvoja koko matkan ajan. Sade ja tuuli todella ovat kulkijan kelejä. Matka taittui vauhdikkaammin, kun pysähtyminen oli käytännössä mahdotonta. Kun pysyi liikkeellä, pysyi lämpimänä, ja jokaisen pienenkin pysähdyksen jälkeen piti motivoitua uudelleen jatkamaan matkaa.

Vuomakasjärven tienoilla.

Useamman vuoden vanha goretex-takkini alkoi päästää saumoista vettä noin puolessa välin Pihtusjärvi-Meekonjärvi väliä. Alkuosa polusta oli muuttunut mutaiseksi ja lähempänä Meekonjärveä sateen kastelemat kivet olivat haastavat uupuneelle kulkijalle. Noin puolitoista tuntia ennen Meekonjärveä olin todella väsynyt, ja mietin uupuuko ihminen jossain vaiheessa niin, ettei vaan jalat kanna enää. Tässä kohti maastokin oli jo niin kivikkoista, että telttapaikan löytäminen olisi ollut hankalaa. Onneksi Meekonjärven varaustuvat ilmestyivät näkyviin, ja se antoi tarvittavia lisävoimia loppumatkalle. Olimme litimärkiä, mutta lämpimien villakerrastojen ansiosta emme kuitenkaan palelleet. Ne olivat tällä reissulla kullan arvoisia.

Saavuimme Meekonjärven autiotuvalle iltakahdeksalta, tasan 36 tuntia lähtömme jälkeen. Tuohon 36 tuntiin mahtui 50 kilometriä kävelyä Haltilla käynteineen, ja se kyllä tuntui kropassa. Tuvassa piti sadetta jo isä reilu 10-vuotiaan poikansa kanssa. Oli mukavaa tulla lämpimään tupaan kuivattelemaan! Teimme ruokaa ja jutustelimme heidän kanssaan. Poika oli tosi sympaattinen tapaus, ja hän oli todella innostunut retkeilystä ja tuntui että hän osasi Haltin reittiä ympäröivän kartankin ulkoa. Uskomatonta oli myös se, että kurja sää ei tuntunut haittaavan häntä ollenkaan, vaikka se Haltin reissun heiltä keskeyttikin.

Kävimme kaikki nukkumaan makuulaverille. Vieraskirjan mukaan tuvassa asusti myös hiiri, ja yöllä heräsimmekin siihen, että jokin narskuttaa muovia. Siirsimme ruokatarvikkeita hiiri-turvallisempiin paikkoihin. Vähän ajan päästä saimme tekijän kiinni itse teosta, kun tämäkin otus oli löytänyt Janin pähkinäpussin siitä sopulin tekemästä aukosta! Siinä oli kuitenkin jäljellä enää vain muutama rusina, joten hiiri sai ne saaliikseen ja me jatkoimme nukkumista.

Päivä 5. Meekonjärvi –  Kuonjarjoki – Saarijärvi, n. 20 km

Aamulla sade ja tuuli sen kuin jatkuivat. Isä ja poika lähtivät matkaan hieman meitä ennen, ja me lähdimme liikkeelle 10.30 lämpömittarin näyttäessä kolmea astetta. Noustuamme Meekonjärven laaksosta ylemmäs sade tuli lumena, joka piiskasi kasvoja aika kipeästikin. Taas kerran Meekonjärvi-Kuonjarjoki välimatka käveltiin kovassa tuulessa, ilman taukoja.

Lämpötila ja sää ei silmiä hivellyt tänäkään aamuna.

Mieltäni oli koko paluumatkan ajan huolestuttanut kaksi jokea: Kahperusjoen ylähaarat sekä Kuonjarjoki, jotka olivat tuottaneet jo tullessa päänvaivaa. Missä kunnossa joet olisivat nyt, kun oli satanut toista vuorokautta? Näky Kahperusjoen ylähaarojen muodostamaan pieneen laaksoon oli masentava: vettä oli todella paljon enemmän kuin viimeksi, joten edessä oli pitkäkestoinen kahlaaminen. Lumisade oli onneksi lähes loppunut, mutta tuuli sopi edelleen kylmästi. Isä ja poika olivat juuri ylittäneet joen, ja myös toinen pariskunta oli pukemassa vastakkaisella rannalla vaatteita.

Hammasta purren riisuttiin kengät ja housut, ja vaihdettiin jalkaan sandaalit. Ensimmäinen haarajoki oli kapeampi ja matalampi, ja siitä pääsi yli suht helposti. Keskellä jokea oli maakaistale, jossa oli vettä niin että varpaat olivat vedessä koko ajan. Toinen haara oli huomattavasti leveämpi, syvempi ja virtaus oli voimakas. Etsittiin jonkin aikaa sopivaa ylityspaikkaa jaloissa vain märät sandaalit ja alushousut. Kahlaaminen sujui sinänsä turvallisesti, mutta jääkylmä vesi ulottui pahimmillaan hieman polven yli. Kahlaamisen aikana sitä oli niin keskittynyt vain siihen, että pääsee yli horjumatta, ettei huomannut kylmyyttä. Kun pääsimme joen yli, kummatkin meistä huusivat aikamoisen sarjan rumia sanoja, sillä kylmä vesi sattui jalkoihin ihan toden teolla. Puimme mahdollisimman nopeasti lämpimät vaatteet päälle ja jatkoimme vähän matkan päässä olevalle Kuonjarjoen autiotuvalle. Mieliala nousi hiukan, kun polun varrella kohtasimme suuren määrän poroja.

Kuonjarjoen tuvalla oli porukkaa aika paljon, mutta tunnelma oli hiljainen ja alakuloinen. Kesti tovin ennen kuin kukaan sanoi mitään, kunnes isä totesi että kahlaaminen oli totinen paikka. Me ja edellämme joen ylittänyt pariskunta nyökkäilimme. Tuvassa oli lisäksi surullisen oloinen pariskunta, jonka Haltin matka keskeytyi kylmettymiseen ja kastumiseen. Kävi sääliksi, että he olivat tulleet Etelä-Suomesta saakka, suunnitelleet matkaa ja päässeet etenemään vain 20 km todetakseen, että oma kokemus ja varusteet ovat riittämättömiä.

Edellispäivän matkalla nälkä ja siitä seurannut uupumus olivat kovia, joten tällä kertaa söimme kaksi lounasta putkeen ja lähdimme matkaan kohti Saarijärveä lämpötilan ollessa puoli astetta plussan puolella. Heti alkupuolella odotti Kuonjarjoki, jonka ylitys oli menomatkalla tuntunut vaikealta. Kun Kahperusjoki tulvi niin paljon, pelotti ajatella, missä kunnossa Kuonjarjoki olisi. Vesi ei kuitenkaan ollut niin korkealla, vaikkakin kahlaamaan joutui taas. Tällä kertaa vesi oli kuitenkin matalampaa, ja edellisestä shokkihoidosta toipuneet jalat olivat jo ehkä tottuneet kylmäkäsittelyyn, sillä kahlaaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta. Itse asiassa joen ylittämisen jälkeen fiilistelin viimeistä kahluuta hakemalla vielä sandaalit ja alushousut jalassa vettä Kuonjarjoesta, eikä pukemisella ollut niin kova kiire.

Joen onnistunut ylitys nosti mielialan pilviin, sillä tiesimme että loppumatkasta ei enää ole tiedossa mitään niin pahoja paikkoja. Tuulikin alkoi jo hieman tyyntyä, ja matka Saarijärvelle sujui leppoisissa merkeissä. Täälläkin polku oli kyllä paljon kuraisempaa kuin menomatkalla, mutta ei sekään menoa pahemmin haitannut.

Takaisin kohti Saarijärveä.

Saarijärven pieni autiotupa oli jo varsin täynnä kun saavuimme sinne. Isä ja poika olivat jatkaneet vielä pidemmälle. Tuntui aika uskomattomalta, että se reilu 10-vuotias poika oli jo päivän aikana kävellyt 20 km, kahlannut kahden joen yli ja vielä jatkanut matkaa ainakin parisen kilometriä! Saarijärven tuvalla oli kaksi ”uutta” paria, jotka olivat vasta samana päivänä tulleet Kilpisjärveltä. He riemuitsivat kun kuulivat meidän päässeen Haltille. Koko paluumatkan olimme ainoat, jotka olivat onnistuneet näissä oloissa käymään Haltilla. He kertoivat, että Saarijärven tuvassa oli ollut edellisenä yönä porukkaa, ja kaikki joutuivat kääntymään takaisin kylmyyden ja sateen takia.

Tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, joten päätimme yöpyä teltassa. Se houkutteli enemmän kuin täysi autiotupa, joka oli lämmitetty aika kuumaksi. Nukkumaan käytiin voittajafiiliksellä, eikä uni meinannut tulla kun muistelin hymyssä suin vaellusta ja voitettuja vaikeuksia.

Saarijärven kivikkoisessa maastossa telttapaikka löytyi pienen kukkulan laelta.

Päivä 6. Saarijärvi – Kilpisjärvi, n. 10 km

Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Tuntui hyvältä, kun tiesi, että matkaa olisi jäljellä enää 10 km. Ei satanut, eikä tuuli ollut niin navakka kuin edeltävinä päivinä.

Söimme tuvassa hyvän aamiaisen ja jutustelimme ihmisten kanssa. Erityisen mukavaa oli jutella yksin vaeltavan naisen kanssa, joka kulki omia polkujaan sinne, minne mieli teki. Ajatus tästä jäi muhimaan päähän. Reitillä vaeltamisesta tulee helposti suorittamista, kun koko ajan on seuraava määränpää tiedossa. Kun kokemusta tulee lisää, ehkä voisi itsekin kulkea vain kartan ja kompassin kanssa sinne minne haluaa, ilman paineita määränpäästä.

Lähdimme viimeiselle etapille klo 10.30 ja saavuimme Kilpisjärvelle hieman ennen kahta. Vaikka sateessa ja tunturituulessa ehdin ajatella, etten halua tällaista enää ikinä ja pari itkuakin tuli matkan aikana itkettyä, vaellus oli kokonaisuudessaan erittäin positiivinen ja luottamus omiin erätaitoihin kasvoi. Onnistumiskokemusten myötä myös pelkoni vesistöjen ylityksiä kohtaan oli hälvennyt. Lapin suurtunturien luonto osoitti voimansa ja muistutti siitä, että nöyränä pitää luontoon lähteä eikä määränpään tavoittaminen ole itsestäänselvyys. Hankalat sääolot tekivät vaelluksesta entistäkin unohtumattomamman, ja toivottavasti vielä jonakin päivänä palaan näihin maisemiin.